Pakkasen puolella

Ahdistuneen tunnustus

Ahdistus. Se musta, kaiken ilman kuluttava ahdistus. Kun se iskee, niin se vetää maton jalkojen alta. Vetää jalat alta, katkoo jokaisen luun ja kaataa minut kumoon. Sen edessä mä oon voimaton. Se on kuin hyökyaalto, jonka alle mä vajoan enkä pääse pintaan hetkeen. Haukon henkeä hukkuen sen pimeyteen, niin syvälle syvimpään veteen, etten näe päivänvaloa. Se ei onneksi iske enää tähän rantaan kovin usein eikä sellaisella voimalla kuin aikaisemmin. Mutta välillä se yhä hukuttaa minut alleen, ja silloin mä oon avuton. Se iskee näinä hetkinä, kun tuntuu, että kaikki romahtaa taas kerralla päälle. Ei vain kaadu, vaan romahtaa. Kun dominopalikoita alkaa kaatua yksitellen niskaan, romahtaa seinätkin ympäriltäni; mieleni seinät.

Mun omat ajatukset hyökkää silloin kimppuuni, monen asian summana. Auta armias, kun se ahdistuksen hyökyaalto iskee silloin. Kaikki lähtee yhdestä pienestä asiasta vyörymään lumipalloefektinä mahtavan jylyn saattelemana sitä mieleni vuoren rinnettä alas ja hukuttaa minut sen kylmään pimeyteen. Silloin käytännössä mitään ei ole tehtävissä. Silloin mä vaan hukun niiden ajatusten alle. Ensin iskee tyhjyys, sitten ne ajatukset ja tukehtuminen..

Ja kun mä sitten olen kaivautunut ulos sieltä pimeydestä ja saanut yskittyä kaiken sen kylmän lumen keuhkoistani pihalle, mä kaipaisin sitä, että joku tulisi ja auttaisi minut pois kaiken sen sokaisevan lumen keskeltä, lämmittäisi kylmettyneitä sormiani ja elvyttäisi mua, auttaisi saamaan happea rusentuneisiin keuhkoihini ja sydämeni jälleen sykkimään. Mä kaipaan sitä, että mulla olis niinä pimeinä hetkinä joku, joka huolehtisi minusta. Jonka kanssa saisin olla puhtaasti itsekkäästi säröillä ja rikki, saisin olla jaksamatta, eikä mun tarvitsisi pitää itseäni epätoivoisesti kasassa ihan yksin. Välillä mä en vain jaksaisi pärjätä omillani ja elvyttää itse itseäni.

Ollakseni rehellinen, välillä mä olen edelleen niin rikki, että sattuu.