Pakkasen puolella

Rakas päiväkirja

Hei rakas päiväkirja,

Pitkästä aikaa. En oikein tiennyt, kenelle muullekaan puhuisin, joten puhun sinulle, Päiväkirjani.. Sinä kuuntelet minua AINA.

Tämä tulee varmaan olemaan taas kauhean sekava sepustus, mutta se kyllä kuvaa hyvin mielentilaani. Tai ei mieleni ehkä sekava ole, mutta vähintäänkin vähän sumea ja samea. Olen surullinen. Olen ollut sitä jo jonkun aikaa. Kai sitä on vain niin väsynyt tähän kaikkeen jo.. Väsynyt pyörimään samoissa kehissä, väsynyt olemaan yksin, väsynyt olemaan vahva, väsynyt huutamaan pimeydessä. Sen vuoksi en ole kirjoittanut vähään aikaan sinunkaan sivuillesi. Olen ollut vain niin hiton väsynyt, uupunut, rikki, puhki ja poikki. Ja masentunut, syvällä pimeydessä.

Haluaisin puhua muillekin kuin sinulle, rakas päiväkirjani, mutta en oikein pysty. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta.. Ja minä olen vain niin väsynyt huutamaan kuuroille korville ja puhumaan seinille. Minulla on ollut viime aikoina jotenkin tosi yksinäinen, samantekevä ja näkymätön olo. Tuntuu, että minulla on vain sinut. Ketään ei tunnu kiinnostavan, eikä kukaan välitä. Tiedän, että se on vain Masennuksen kuiskima valhe ja että Masennus paisuttelee koko asiaa ja tunteitani, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän kipeää minulle. Se sattuu silti.. Vaikeaa tässä on sulkea korviaan siltä kuiskailulta, kun on voimat vähissä.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä viimeisin vuosi on ollut taas ihan hemmetin pimeä, yksinäinen ja täynnä kipua. Suorastaan toivoton. Olen ollut ihan yksin. Ihan hirvittävän yksin. Joka vuosi yksinäisempi.. Siitä kertonee jo sekin, kuinka täynnä sinun sivusi ovat, rakas päiväkirjani. Ja kuinka mones kaltaisesi jo olet tämän vuoden aikana.. Huomaa, että Masennus on löytänyt taas luokseni ja pitää minua otteessaan, koska se vaientaa minut. Pakottaa taistelemaan yksin ja olemaan vahva, kun ei ole ketään, kenen harteille voisi taakkansa laskea. Tämä taakka on yksin minun.. Ja sinun, joka olet ainoa, jolle voin murheistani kertoa Masennuksen tiukassa otteessa ollessani.

Ja tiedätkös, minä olen vain niin väsynyt taistelemaan yksin ja väsynyt olemaan vahva. Ihan pohjattoman väsynyt. Haluaisin olla olemassa ilman jatkuvaa taistelua, ja sitähän tämä on ollut viimeiset vuodet. Jatkuvaa taistelua. Jatkuvaa kamppailua sen suhteen, että saisin ääneni kuuluviin ja tulisin nähdyksi. Olen kyllä yrittänyt tehdä itseäni näkyväksi, ja silti tuntuu, etten ole edes olemassa. Vain sinä olet todella kuullut ja nähnyt minut. Se on aika surullista. Kukaan muu ei ole jaksanut tai ehtinyt kuunnella minua ja avunpyyntöjäni. Eikä hukkuva jaksa huutaa loputtomiin..

Anteeksi, että kastelin sinut taas kyynelilläni, rakas päiväkirjani. Sinä olet kyllä kokenut kovia yhdessä kanssani. Harva se sivusi on kupruilla kyynelistä ja kantesi on lommoilla. Mutta kiitos, kun olet olemassa, ja olet aina läsnä minulle. Mitä minä tekisinkään ilman sinua..