Pakkasen puolella

Aika mennä eteenpäin

Istuin hiljaa pikkuveljeni Eliaksen vieressä sen sängyllä, pikkuveljeni katsellessa maata ja räplätessä hihojensa resoreita. Mä huokaisin vaimeasti ja käännyin katsomaan Eliasta.

"Elias, sun täytyy mennä", mä lausahdin hyvin hiljaisella äänellä, suostutteleva sävy äänessäni. Veljeni ei kääntänyt katsettaan muhun, jatkoi vain hihojensa nyppimistä.

"Miksi? Miksi mä en voi jäädä sun luokse, Eetu?" Elias kysyi ääni väristen. Se oli selvästi peloissaan ja haluton lähtemään.

"Sun paikkas ei ole täällä, pikkuveli.. Ei enää.." mä melkein kuiskasin, laskien sitten omankin katseeni alas käsiini, etten tuijottaisi ja ahdistaisi pikkuveljeäni.

"Mä en halua mennä.." Elias vastasi kähähtäen ja puristi pienillä käsillään hihansuittensa resorikangasta käsissään. Sen kädet tärisivät.

"Sun täytyy", mä totesin lempeän tiukasti, vilkaisten veljeäni, joka oli vetänyt suunsakin tiukaksi viivaksi. Koko sen olemus huokui haluttomuutta lähteä.

"Mua pelottaa", Elias kuiski hetken mökötettyään, sen äänen väristessä jälleen pelosta.

"Kyllä mä sen ymmärrän, mutta ei sulla oo mitään pelättävää. Kaikki on nimenomaan paremmin kun meet.." mä rohkaisin, pikkuveljeni kohottaessa lopultakin katseensa muhun.

"Lupaatko?" Elias kysyi kuiskaten, tapittaen mua suoraan silmiin, selvästikin hakien minusta tukea ja lohtua, kuten aina.

"Lupaan. Mä oon käynyt siellä kerran. Muistatko, silloin pari vuotta sitten. Siellä oli kaunista ja rauhallista", mä tokaisin rohkaisevalla äänellä, pikkuveljeni jäädessä tuijottamaan mua hetkeksi.

"Miks sä et sitten jäänyt sinne?" Elias esitti hiljaisen kysymyksen, jota olin osannutkin odottaa.

"Se ei ollut mun valinta, eikä mun valittavissa. Kuten ei nyt sinunkaan.." mä vastasin pahoittelevasti, pitäen ruskeiden silmieni katseen tiiviisti pikkuveljeni silmissä. Mun oli saatava se suostuteltua ja rohkaistua lähtemään. Se ei voisi jäädä. "Luota muhun, kaikki tulee olemaan hyvin.. Mee vaan."

"Okei.. Kai mun täytyy sitten mennä.. Tuuthan sinäkin joskus sinne?" Elias huokaisi raskaasti, kyynelten alkaessa kimallella sen silmissä.

"Joo, tulen tulen. Me nähdään vielä, ei hätää", mä totesin rakastavasti, suoden pikkuveljelleni lämpimän hymyn. Sen alahuuli värähti pienesti, ennen kuin se henkäisi tukahtuneesti.

"Mulla tulee sua ikävä", Elias kähisi särkyneellä äänellä, saaden minunkin hymyni värisemään. En pystynyt pysymään enää vahvana, en ainakaan täysin. Kulissini alkoivat horjua.

"Niin mullakin sua", mä tokaisin ääni särähtäen, pyrkien pitämään hymyni kuitenkin kasvoillani, vaikka se miten värisi. Elias tarvitsi nyt rohkaisua, mä en saisi ruveta vielä itkemään. Mun täytyisi pysyä vahvana ja jatkaa hymyilemistä.

Elias hymyili mulle pienesti takaisin ja nousi sitten seisomaan, vilkaisten eteensä ja osoittaen tärisevällä kädellään jotain edessään.

"Tuota valoa kohtiko?" Elias kysyi hiljaa, kääntäen pelokkaan katseensa vielä muhun.

"Sitä valoa kohti", mä lausahdin kannustavasti hymyillen. Elias nyökkäsi, soi mulle vielä yhden hymyn ja lähti sitten kävelemään eteenpäin, haipuen joka askeleella enemmän ja enemmän näkyvistä, kunnes katosi kokonaan. Mä tuijotin hetken tyhjää ja romahdin sen jälkeen vuolaaseen itkuun. Nyt pikkuveljeni sitten oli lopullisesti poissa.

"Hyvästi, Elias. Hyvää matkaa.." mä kärisin itkuni keskeltä ja kohotin kyyneleisen katseeni tyhjään huoneeseen, lausuen seuraavat sanani toivoen, että rakas pikkuveljeni kuuli ne vielä, vaikka olikin astellut Kuoleman verhon toiselle puolelle. "Rakastan sinua, pikkuveli. Nähdään joskus siellä Taivaassa.."

Sanojeni päätteeksi mä henkäisin särkyneesti ja käperryin siihen pikkuveljeni sängylle, itkien koko illan menetettyä veljeäni. Kipu ja kyyneleet oli meidän tänne jäävien osa.