Pakkasen puolella

Tyttö menneisyydestä

Kuljin vaimoni Eveliinan kanssa jäähallin käytävällä silmäillen samalla nousevia istuinrivejä, meidän paikkojamme etsien. Pieni jäähalli oli ihan täynnä porukkaa ja kulku oli tooooosi hidasta, mikä vitutti mua. Olisin halunnut päästä jo istumaan, jotta pääsisin rentoutumaan pitkän työpäivän jälkeen ja nauttimaan olostani, olihan tänään sentään mun 30-vuotissynttärit.

Huokaisin hiljaa, kun joku törmäsi muhun matkallaan toiseen suuntaan. Vilkaisin taakseni ja käänsin sitten katseeni hallin vastakkaiselle puolelle, jään yli. Jotkut ihmisistä kulkivat sielläkin vastakkaiseen suuntaan ja mä silmäilin aikani kuluksi ihmismassaa. Hätkähdin, kun kiinnitin huomioni tuttuihin kasvoihin menneisyydestä. Sydäntäni kylmäsi ja mä suorastaan lamaannuin hetkeksi, jääden töröttämään paikalleni kuin juurtuneena. Eve ihmetteli vähän mun reaktiota, mutta mä vain tuijotin sitä naista, jonka olin nähnyt hallin toisella puolella. Nainen käveli naureskellen jonkun miehen kainalossa, keltainen huivi kaulassaan, silmälasit päässään, punaisin hiuksin ja huulet punattuina ja mä olin melko varma, että se oli Sonja. Tyttö menneisyydestä.

Tuo nainen, joka oli saanut minut lamaantumaan, katseli ympärilleen mun tavoin, ja yhtäkkiä meidän katseet kohtas jään yli. Mä näin heti, että se nainenkin tunnisti minut. Se hymyili pienesti ja heilautti mulle kättään tervehdykseksi, lähtien sitten oman seuralaisensa kanssa eteenpäin, häviten lopulta ihmismassaan.

Havahduin hereille ajatuksistani ja tuijotuksestani, kun Eve tökkäsi mua käteen. Mä käänsin hieman sumuisen katseeni siihen ja lähdin sitten vaimoni mukana eteenpäin, vilkuillen kuitenkin koko ajan taakseni, ja lopulta mun oli vain pakko pysähtyä taas, mitä Eve kovasti ihmetteli. Se oli ihan ihmeissään ja katsoi mua kysyvästi.

"Mitä nyt, Arttu?" Eve kysyi minulta kummastellen, kun vain vilkuilin koko ajan sinne, missä olin nähnyt Sonjaksi luulemani naisen.

"Luulin tunnistavani äsken yhden vanhan ystäväni. Hän katosi tonne ihmismassaan. Anteeksi, mutta mun on vain ihan pakko mennä hänen peräänsä", mä ähkäisin ja laskin vaimoni kädestä irti, Even jäädessä katselemaan ihmetellen mun perääni, kun lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Juoksin paikkaan, jossa olin sen punatukkaisen naisen nähnyt, mutta hän ei ollut enää siellä. Etsin naista kuumeisesti katseellani ja näin hänet lopulta kaukana edessäni, sen miehen kanssa. Yritin lähteä juoksemaan taas hänen peräänsä, mutta ihmismassa pysäytti minut.

Mä turhauduin ihan hemmetisti, kun ihmiset tönivät mua, enkä päässyt eteenpäin sen naisen luokse. Pidin kuitenkin katseeni tiukasti Sonjaksi luulemassani naisessa, joka loittoni luotani koko ajan. Mä en hitto voinut antaa Sonjan kadota TAAS!

"SONJA!" mä huudahdin niin kovaa kuin pystyin, ihan liian monen ihmisen katseen kääntyessä ihmetellen muhun, mutta onneksi myös se nainen kääntyi katsomaan mua. Oliko se todella Sonja? Tunnistiko nainen nimensä, vai kääntyikö hän samasta syystä kuin muutkin, ihmettelemään mun huutoa?

Nainen sanoi jotain seuralaiselleen, ja lähti sitten hipsimään mua kohti ihmisvirran mukana, mun vain tuijottaessa sitä silmä kovana. Pian me oltiin kasvokkain, mun yhä vain tuijottaessa sitä naista ja sen kasvoja tarkkaan. Kasvot olivat tutut, vaikka olin nähnyt viimeisimmän kuvan niistä yli kymmenen vuotta sitten.

"Sonja?" mä kysyin ääni täristen, ja nainen nyökkäsi mulle, hymyillen perään pienesti.

"Minäpä minä.. Mä arvelinkin, että sä tunnistit minut, kun tuijotit sillä tavalla.. Siksi mä moikkasin sulle", nainen sanoi äänellä, joka toi heti mieleeni muistoja menneisyydestä. Ääni oli tuttuakin tutumpi, vaikka mä olin kuullut sen viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Niin monta useamman tunnin puhelua me oltiin silloin aikoinaan tehty, etten vain voinut olla tunnistamatta tuota ääntä. Ääntä, jota en uskonut koskaan enää kuulevani.

Hetkeen mä en voinut muuta kuin tuijottaa Sonjaa ihan epäuskoisena, mutta sitten mä kaappasin sen halaukseen, puristaen Sonjaa itseäni vasten. Ensimmäistä kertaa koskaan mä sain koskea tuota epätodellista tyttöä, joka oli ollut mun paras ystävä vuosia sitten. Tuota tyttöä, joka oli ollut mun tukena pimeinä aikoina. Tuota tyttöä, jonka ääni oli johdattanut minut aina ulos pimeydestäni.

Tuota tyttöä, jonka katoaminen oli lähes tappanut minut.