Pakkasen puolella

Vain Ilo

"Sinä olet poika. Ei poika voi olla prinsessa."

"Sinä olet poika. Ei poika voi käyttää hametta."

"Sinä olet poika. Ei poika voi leikkiä Barbeilla."

"Sinä olet poika. Ei poika voi olla äiti kotileikissä."

"Sinä olet poika. Ei poika voi itkeä pillittää tuolla tavalla."

"Sinä olet poika. Ei poika voi käyttää pinkkejä vaatteita."

"Sinä olet poika. Ei poika voi harrastaa tanssia."

"Sinä olet poika. Ei poika voi laittaa kynsilakkaa."

"Sinä olet poika. Ei poika voi meikata."

"Sinä olet poika. Ei poika voi fanittaa poikabändejä."

"Sinä olet poika. Ei poika voi neuloa."

"Sinä olet poika. Ei poika voi puhua tunteista."

"Sinä olet poika. Ei poika voi tykätä halailusta, varsinkaan toisten poikien kanssa."

"Sinä olet poika. Ei poika voi pussata poikaa."

Sinä olet poika. Ei poika voi sitä eikä poika voi tätä. Niin mulle oltiin aina hoettu ja mua oltiin karteltu, niin koulussa, kotona kuin kaikissa sukutapaamisissakin, koska olin tehnyt tuota kaikkea, vaikka olin poika.

Mutta kun en mä ollut poika.

"Ilo", parhaan ystäväni Jamin ääni sanoi, mun hätkähtäessä hereille ajatuksistani ja kääntyessä katsomaan sitä. "Tuuksä?"

"Joo", mä vastasin hymyillen, lähtien Jamin kanssa kohti kirjastoa. Jamin, joka ymmärsi mua. Jamin, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Jamin, jolle sain olla vain Ilo. Olin aina saanut.

Ja se mä olin. Vain Ilo. Vain minä.

Ja mä sain tehdä ihan mitä halusin ja olla ihan mitä vain, ja mä halusin olla vain Ilo, ilman mitään typeriä määrittelyjä, lokerointeja ja kategorioita. Ilman mitään tyhmiä laatikoita, joihin mua yritettiin tunkea. 

Mä olin vain Ilo.