Pakkasen puolella

Vaikka maailma meidät hajottaisi - prologi

Me oltiin toistettu sitä niin kauan kuin mä muistin.

Mä opin sen muistaakseni äidiltä. Äiti sanoi mulle, että vaikka me muutettiin kauemmas susta eikä asuttais enää samassa pihassa, niin me pysyttäisiin silti ystävinä, sinä ja minä. Äiti sanoi, ettei tosiystävyys koskaan hajoaisi, vaan se kestäisi maailman tuulet ja kovimmatkin myrskyt. Silloin äiti sanoi ne sanat ensimmäistä kertaa, ja mä otin ne omikseni sun kanssas. Siitä lähtien me luvattiin niin aina toisillemme.

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", mä sanoin sulle ensimmäisen kerran 7-vuotiaana, ja sä katsoit mua hymyillen.
"- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi", sä lupasit mulle, tarttuen tiukasti mun käteen, kun me asteltiin yhdessä ensimmäistä kertaa alakoulun ovesta sisään.

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", sä sanoit mulle, kun me jouduttiin yläasteella eri luokille, eikä voitu olla enää 24/7 yhdessä.
"- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi", mä vastasin sulle melkein käheästi, koska en olisi halunnut joutua eroon susta edes oppituntien ajaksi.

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", mä lausuin lukion ekalla haudanvakavana ja viilsin kämmeneeni haavan, ojentaen puukon seuraavaksi sulle.
"- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi", sä vannoit viiltäessäsi omaa kättäsi ja tarratessasi mun käteen veriveljenäni.

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", sä totesit mulle lempeästi hymyillen silittäessäsi mun olkapäätä meidän istuessa laiturilla kahdestaan kaljaa juoden, kun mä täytin 18 vuotta, eikä mulla ollut muita ystäviä kuin sinut.
"- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi.." mä kähisin ja sä vedit minut halaukseen, silitellen mun selkää, kun mä lisäsin ensimmäistä kertaa jotain sen meidän valan perään. "Kiitos, kun oot vieläkin siinä.. Kiitos, kun et oo koskaan hylännyt mua.. Kiitos kun mulla on sinut.."

"Santtu, sä lupasit, että vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", mä kuiskasin sulle itkien, kun sä makasit 20-vuotiaana sairaalasängyllä yritettyäsi itsemurhaa.
"- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi", sä sanoit yhtä hiljaa, kyynelten kastellessa sinunkin poskesi. "Anna mulle anteeks, Henkka.. Mä en tee sitä uudestaan. Mä lupaan etten ikinä jätä sua.. Anteeksi.. Mulla oli vain niin paha olla, että mä unohdin lupaukseni.. En unohda enää, mä vannon sen.."

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi -", sä henkäisit minulle käheällä äänellä pidellessäsi mua tiukasti sylissäsi mun romahdettua sinua vasten, kun mä olin 21-vuotiaana saanut kuulla äitini kuolleen auto-onnettomuudessa. Silloin sä et odottanut mun jatkavan, vaan jatkoit itse mua lohduttaen, pidellen mua pystyssä ja ihan kiinni itsessäsi: "- niin meidän side on ikuinen ja särkymätön, ja minä pysyn vieressäsi. Aina. Mä oon tässä aina. Sä et oo koskaan yksin. Sulla on aina minut.."

"Vaikka maailma meidät molemmat hajottaisi,
niin meidän side on ikuinen ja särkymätön,
ja minä pysyn vieressäsi."

Ja siinä sä yhä olit.