Kaikki sanoi niin. Kaikki, keihin nojauduin. Kaikki, keneltä pyysin apua ja tukea. Kaikki, joille itkin asiasta, kun musta tuntui vain niin hiton pahalta sen tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei pyyhkinyt kyyneliäni. Kukaan ei kuullut avunhuutojani eikä kukaan auttanut mua pois pimeydestäni, jonne se tapahtunut minut sysäsi, ne vain hoki sitä hiton lausetta ja mitätöi mun hätääni. Sanoivat, ettei sitä edes tapahtunut. Että se ei ole totta. Ei VOI olla totta, koska niin ei voi edes tapahtua, se on täysin mahdotonta.
Ja silti mä näen siitä edelleen painajaisia. Silti mua oksettaa yhä edes ajatella sitä, mitä tapahtui. Silti mä kärsin posttraumaattisesta stressireaktiosta sen takia ja saan paniikkikohtauksia. Silti se palaa flashbackina mieleeni ja saa minut haluamaan kuolla. Eikä mulla ole ketään kelle puhua asiasta, ei ketään kehen nojautua, kun kukaan ei usko mua.
Kaikki väittivät vain, ettei sitä ole tapahtunut, koska niin ei kerta kaikkiaan voi vain tapahtua. Niin väittivät niin poliisit, vanhempani kuin kaikki ystävänikin. Jälkimmäiset vielä nauroivatkin koko asialle.
Kaikkien suusta mä kuulin vain saman lauseen: ei poikaa voi raiskata.
Mutta niin tapahtui.
YOU ARE READING
Pakkasen puolella
Short StorySekalainen setti erilaisia lyhyitä (osa jopa superlyhyitä) tekstejä, kuvaelmia, tarinoita, sepustuksia, liibalaabaa, höpötyksiä, jorinoita (ja horinoita). Rakkaalla lapsella on monta nimeä! Tää kokoelma sisältää mm. melko melankolisia tekstejä elämä...
