Pakkasen puolella

Tämä loppuu nyt tähän

"Kyllähän sä tiedät, että mä rakastan sua", Santeri kuiskasi mulle hiljaa ja yritti silittää poskeani, mutta mä siirryin pois sen käden alta.

"Älä.." mä melkein kuiskasin käheästi ja vetäydyin kauemmas Santerista, sohvan toiseen nurkkaan, kuin saaliseläin ahdingossa.

"Antaisit mun koskea sua.." Santeri aneli sydäntäsärkevällä äänellä, mutten kääntänyt edes katsettani siihen. Käperryin vain pieneksi keräksi nurkkaani, kietoen käteni itseni ympärille kuin haarniskaksi. "Mä en kestä kun sä oot tollainen.. Sä oot mun kaikkeni.."

Silloin mulla napsahti.

"Kaikkesi?" mä kähähdin ääni särähtäen ja käänsin vihdoinkin katseeni Santeriin, sinisten silmieni leimutessa vihasta. Pingottunut ääneni lähes vonkui kuin äärimmilleen viritetty jousi, kun korotin ääntäni ja ponkaisin seisomaan: "KAIKKESI??! Miten sä voit pettää mua, jos mä oon sun kaikkesi??!"

"Älä viitsi alkaa taas riehua.." Santeri huokaisi kyllästyneenä, muljauttaen mulle silmiään. Sitten se sovitti kasvoilleen taas - jälleen yhden hiton kerran - anteeksipyytävän ilmeen, katsoen mua kuin pahojaan tehnyt koiranpentu, joka katui tekosiaan. "Mä pyysin jo anteeksi ja mä kadun sitä, että menin tekemään niin.. Mä rakastan sua ja tahdon olla sun kanssas, en sen toisen.. Anna mulle anteeksi.."

Ei, mä en todellakaan antais TAAS anteeksi. Nyt mulle riitti. Tää loppui nyt tähän.

"Miten sä voit väittää, että sä rakastat mua??? Sä teit niin monta kertaa! Sä oot pettänyt mua mun selän takana KUUKAUSIA, ja olisit jatkanutkin sitä muina miehinä, jos mä en olis saanut tietää siitä!!" mä kiljuin ihan raivona ja astuin askeleen lähemmäs Santeria, osoittaen kasvojani sormellani. "Ja onko TÄÄ muka rakkautta??! Miten sä voit väittää rakastavas mua, jos sä lyöt mua joka vitun kerta, kun mä sanon yhdenkään poikkipuolisen sanan??!"

"Mitäs vittu aloit riehumaan!" Santeri karjaisi mulle takaisin ja ponkaisi itsekin seisomaan, tarraten mua kipeästi ranteesta. Aikaisemmin mä olin aina lamaantunut silloin liikkumattomaksi, etten varmastikaan tekisi väärää liikettä ja saisi nyrkistä, mutta nyt mä potkaisin Santeria haaroväliin, sen vaipuessa tuskasta ulvahtaen kaksinkerroin sukukalleuksiaan pidellen, laskien samalla otteensa irti minusta, jolloin pääsin ottamaan askeleen taaemmas siitä.

"Tämä loppuu nyt tähän!!! Mä en enää alistu tähän!!! Haista paska Santeri, ja painu Helvettiin!" mä kirkaisin Santeria vihasta tärisevällä sormellani osoittaen, käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan sukkasillani rappukäytävään, jokaisen askeleen tuntuessa toistaan kevyemmältä, vaikka jalkojani alkoikin palella pinkoessani ulos lumiseen pihaan ja siitä suoraan kadulle, suunnaten askeleeni kohti poliisiasemaa. Tämä loppui nyt tähän. Mä en suostuisi enää palaamaan tuohon Helvettiin, vaan mä syöksisin Santerin sinne ja pistäisin sen kärsimään yhtä vietävän kovasti kuin se oli pistänyt minut kärsimään.

"Hei tyttö, eiks sulla oo kylmä?? Minne sä oot oikein menossa tuolla tavoin sukkasillaan ja ilman takkia keskellä tammikuun pakkasia, ootsä tullut ihan hulluksi??" mä kuulin äänen huudahtavan oikealta sivustaltani ja pysähdyin kuin seinään, kääntyen katsomaan läheisessä pihassa autonsa ikkunoita raappaavaa nuorehkoa miestä, joka hätkähti kasvoni nähtyään. "Hei, ootko sä kunnossa, sulla on-"

"Auta.." mä henkäisin sille miehelle hengitykseni huurutessa ja koko kroppani alkaessa täristä kylmästä, kun tajusin, että olin todellakin ulkona 20 asteen pakkasella ilman takkia ja kenkiä. "Auta mua, ole kiltti. Vie minut poliisiasemalle. Mun täytyy päästä poliisiasemalle."

"Tottakai, tuu äkkiä tänne autoon lämmittelemään, mä raappaan nää loppuun", se mies totesi mulle nopeasti, suorastaan hätäisesti, mutta samaan aikaan hyvin huolehtivaisesti ja ystävällisesti, joten mä säntäsin sitä kohti ja loikkasin sen autoon, joka oli päällä ja lämmitys täysillä, jotta ikkunat sulaisivat jäästään. Ei se vielä hirveän lämmin ollut, mutta oli siellä autossa lämpimämpi kuin ulkosalla pakkasessa. Hetken päästä se mieskin liittyi seuraani autoon ja lähti samantien kurvailemaan pois pihastaan, suunnaten autonsa kokan kohti poliisiasemaa. "Ei hätää, me saadaan ton tekijä vastuuseen, mä lupaan sen", se tokaisi mulle, mun kääntyessä katsomaan sitä ja kohdatessa sen sinisten silmien katseen, jotka vilkaisivat tummina kasvoillani olevia ruhjeita, jotka olivat tulleet Santerin lyönneistä. "Jos poliisit ei tee sille mitään, niin mä autan. Mä tunnen ihmisiä.. Ihmisiä, jotka ovat samaa mieltä kuin mä, että naisia ei helvetti soikoon lyödä."

"Kiitos.." mä kiitin hiljaa ja hymyilin sille pienesti, sen vastatessa vienoon hymyyni huomattavasti suuremmin, silleen kannustavasti. "Oikeasti, kiitos tuhannesti.. Varsinkin, kun eihän me ees tunneta.."

"Mä oon Mikael. Noin, nyt tunnetaan", mua poliisiasemalle kyytsäävä nuori mies esitteli itsensä, mun hymyillessä sille jälleen, kun kerroin oman nimeni. Hymyni ei hyytynyt vielä silloinkaan, kun käänsin katseeni ikkunan takana vilisevään lumiseen maisemaan kulkiessamme kohti kaupunkipahasemme kämäistä poliisilaitosta. Sydämeni pamppaili, muttei tällä kertaa pelosta, vaan ONNESTA.

Mä olin nyt vapaa.