1095 yötä lastenkodissa [Finnish]

2.2.2023 torstai

- Kristian -

Nojasin pakun penkkiin. Kuuntelin taas Skillettiä, en varmaan koskaan juuri muuta. Biisin nimi oli Not gonna die. Sopi moodiin ihan helvetin hyvin. Olin menos mun terapiakäynnille, mutsin kanssa. Pelkästään äidin ajatteleminen sai ahdistuksen nousemaan kurkkuun, mutta koitin parhaani keskittyä biisiin. En ajattelemaan.

Heli istu etupenkillä ohjaajan, Josefinen, kanssa. Radiosta soi joku Helin valittema country musiikki. Katoin ohi kiitäviä maisemia ja toivoin välis että olisin voinut hypätä ulos autosta. Mä en halunnu terapiaan ja halusin sinne vielä vähemmän äidin takia.

Katselin yksin ikkunasta, saavuimme viimein isolle rakennukselle. Nousin hiljaa ylös ja otin vain toisen kuulokkeen pois. "Mennään Kristian!" Josefine hoputti. Ahtauduin ulos autosta ja lähdin kävelemään mykkänä Helin perässä. Puristin kättä nyrkkiin ja hengitin syvään. Voihan paska.

《Rakennus, toinen kerros》

Kun hissin ovet aukenivat päädyin taas tuttuun huoneeseen. Kävelimme odotustilaan ja siellä äitini istui, täydellisessä 90° kulmassa, hiukset lakattuina.

"Heii Kristian!" mutsi tervehti. Vitut, en vaivautunut vastaamaan ihmiselle jota vihasin vaan väänsin musiikkia kovemmalle ettei minun tarvinnut kuunnella puoliakaan. Marika, terapeuttini tuli hakemaan. Josefine antoi mulle tukevan taputuksen olalle, mieli teki huutaa ja alkaa raivoamaan.

Sessio sujui samaan tapaan, heidän huomaamattaan kuuntelin vaan jatkuvasti musiikkia biisilistaltani. Äiti toimi kuin professori ja puhui sivistyneesti. Ite kiroilin ja vastasin vaan jotain joka mieleen juolahti. Vitut tästä mihinkään ollut. Katsoin kelloa ja toivoin että viisari olisi liikkunut nopeammin, edes hiukan.

Upotin kädet farkkujen taskuihin, olin ihan pihalla mistä edes puhuttiin mutta lopulta terapeutti ja äiti halas. Mutsi koitti halata muakin mutta työnsin pois ja kävelin omin päin ulos huoneesta. "Kristian! Mikä sinun nyt on?" äitini raivosi. Nostin keskisormeni häntä kohti. "Sun täällä pitäs käyä!" huusin ja juoksin sitten niin nopeasti lastenkodin pakulle kun pystyin. Heli ja Josefine odotti mua jo autossa kun pääsin paikalle.

Istuin taas ihan takimmaisee riviin koska tiesin ettei kukaan nähny mua sieltä. Nojasin posken ikkunalasiin. Kyynel vieri huulille. Laitoin Feel inviciblen soimaan.