1095 yötä lastenkodissa [Finnish]

16.2.2023 keskiviikko

- Kristian -

Kirjoittelin taas puhelimen muistioon: "Rakkaus on valetta. Se on aluksi kuin unta, mutta harmi vaan että jokaisesta unesta pitää myös herätä." Ei, takana ei ollu mitään eroa tai sellasta, sattui vaan oleen melankolinen olo mutta kun mietin Juliettia se hieman helpotti. Kati tuli ovelle koputtamaan ja astui vahingossa sisään jo ennen kun kerkesin sanomaan sanaakaan. "Haluatko lähteä meidän muiden kanssa pulkkamäkeen?" Kati kysyi. Kaksoset tirkistelivät oven takaa.

Huokaisin. "Kai mä voin", vastasin ja lähdin seuraamaan Katia ja muita eteiseen. Olihan sekin aina hetki pois lastiksen tunkkaisesta ilmasta. Huomasin että Juntti oli ottanut luistimet mukaansa ja Kati törkkäsi minullekin luistimet hymyillen. Päättäväisestä ilmeestä melkein arvasi ettei ollut vastalauseiden varaa.

《 Hetkeä myöhemmin, ulkojäällä 》

Sillä välin kun lapset laski pulkalla minä ja Juliet pelattiin jääkiekkoa toisiamme vastaan viereisessä kaukalossa. "Hitto sähän pelaat hyvin!" naurahdin kun Juliet pesi mulla layttioita. Juntti naurahti. "Mä oon pelannu neljä vuotta joukkueessa", se kertoi. Hymyilin. "Aaa no ei mikään ihme!"

Juuri silloin Juntti löi maaliin mun ohi niin että kiekko kolahti. Nostin kädet antautumisen merkiksi. "Relaa! Woah!" nauroin. Juliet nauroi niin että piti vatsastaan. Tunsin outoa kuumotusta kasvoilla, siis sellaista joka ei johtunut jääkiekon riehumisesta. Tajusin että mun täytyi punastua. Käänsin äkkiä katseeni lumimäelle ja kun Juliet kääntyi katsomaan sinne myös uskalsin vasta silloin katsoa takaisin häneen. Sydän suli sen hymyyn.

Tajusin katsoa muualle ja olin alkaa nauramaan, en ois ihmetelly jos koko jää ois sulanu suoraan mun hokkareiden alta.