1095 yötä lastenkodissa [Finnish]

11.2.2023 lauantai

- Juliet -

Istuin kotona, omalla sängyllä miettien oonko joskus oikeasti asunut täällä. Kaikki on erilailla. Teräaseet, lääkkeet ja myrkyt oli työnnetty lukkojen taakse 'turvallissuussyistä', huokaisin. Koti ei tuntunut enää kodilta, vaan joltain vieraalta laitokselta. Vanhemmat eivät puhuneet enää samalla lailla, he olivat ihan eri ihmisiä. Ei hymyjä, ei itkua, ei mitään. Vain tyhjä  hiljaisuus kaiken ympärillä, jotenkin idea vain yhdestä yöstä kotona kuulostikin nyt paremmalta kuin aiemmin lastenkodissa.

Sulkeuduin omaan huoneeseeni, ovestakin oli viety lukko jo aiemmin. Istuin sängylle ja etsin Kristianin numeron.

"Moro, mites menee?"

"Ihan ok. Oot kotilomal, miten sujuu?"

"En mä oikein tiedä, aika erilaista."

"Se on aluks, mut mä oon tääl tukemas. Voit aina soittaa myös jonku hakee takasi lastiksee ;)"

Hymyilin. Kristian osasi aina laittaa huumoria oikeaan paikkaan.

"Joo soitan ehkä ihan vaan sua varten ;))"

"Oijoiii ;)"

Laitoin puhelimen pois kun Kristian ilmoitti menevänsä syömään, sanoimme heipat ja lopetimme keskustelumme. Laitoin nappikuulokkeet korville ja annoin Enimenin Business-biisin sanan vallata mieleni.

《Yöllä klo 2.00 maissa》

Heräsin yöllä ja ensimmäisenä kun avasin silmät aloin miettimään missä olin. Osastolla, kotona, kaverilla tai lastenkodissa. Tajusin kuitenkin sängyn omakseni ja kun näin piirrustuksillani vallatut seinät asiasta ei ollut enää epäilystäkään. Olin kotona, paitsi ettei se enää tuntunutkaan omalta kodilta.

Mietin Kristianin sanoja, voisin soittaa ja että kotilomat olivat melkein aina aluksi tälläisiä, ettei uni tai ruoka oikein maistuneet, tai ettei mikään tuntunut enää kovin samalta kuin ennen. Sentään huoneeni oli edelleen oma paikkani, jossa olin vain minä. En kukaan muu, vaikka muut olisivat halunneetkin minun muuttuvan pian täysijärkiseksi.