Something More | Finnish

I get to stay.

Sara

Heräsin, kun nouseva aurinko paistoi suoraan silmiini. Hieraisin niitä vähän ja käännyin katsomaan vielä nukkuvaa Dylania. Hän näytti niin levolliselta ja rauhalliselta siinä nukkuessaan. Käänsin katseeni pois Dylanista ja kiinnitin huomioni niin kauniiseen auringonnousuun. En ollut koskaan nähnyt sitä niin hyvin. Taivaan värit sekoittuivat keskenään ilmoittaakseen uuden päivän alkamisesta. Ilma ei kuitenkaan ollut yhtä kirkas kuin edellisenä päivänä. Ukkosta oli ilmassa.

Sitten vasta älysin. Päivä oli vaihtunut. Ei ollut enää maanantai vaan tiistai. Otin puhelimeni käteen ja katsoin kelloa. 5.23 aamulla. Ei helvetti. En ollut ilmoittanut Avalle mitään. Hän oli varmaan huolissaan. Minun oli pakko lähteä.

Nousin ylös herätteän vahingossa samalla Dylanin. Olin itse pienessä paniikissa, jonka takia Dylan unenpöpperössään katsoi minua vähän oudosti. "Mitä tapahtuu? Sara hei?" Dylan kysyi ihanalla aamun möreällä äänellään. En vastannut mitään vaan aloin tunkemaan eilisen vaatteita laukkuuni. "Sara oikeasti. Alat huolestuttaa minua" Dylan sanoi ja nousi ylös. Hän yritti halata minua takaapäin, mutta ravistin itseni irti hänen otteestaan.

"Pakko mennä kotiin. Ava ei tiedä yhtään, missä olen. Unohdin ilmoittaa hänelle" sanoin vain nopeasti ja lähdin jo kapuamaan tikapuita alaspäin. "Hei odota minua!" Dylan huusi, mutta en välittänyt. Tiesin Avan huolestuvan helposti. Miksi olin ollut näin tyhmä?

Hyppäsin tikapuilta maahan ja katsoin ympärilleni. Näin vain metsää. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan lähteä. Hienoa. Tietenkin tässä käy näin. Yksi viimeisimpiä asioita, mitä Ava sanoi oli, että tappaisi minut, jos katoaisin metsään ja kuolisin. Missäkäs sitä muuallakaan oltaisiin hukassa, kuin metsässä.

Ja vielä kaiken lisäksi satoi. Satoikin ihan kaatamalla. Ei helvetti. Voisiko päivä paremmin alkaakaan?

Kuulin Dylanin tulevan viereeni ja tunsin hänen kääntävän minut hartioista niin, että katsoin häntä suoraan silmiin. "Hei, rauhoitu vähän. Laitoin eilen Loganille viestiä, että olet kanssani ja että meillä molemmilla on kaikki hyvin. Ei mitään syytä huoleen" hän sanoi ja sai sydämeni tykytyksen rauhoittumaan. Hän kaivoi reppuaan ja veti sieltä sateenvarjon. Hän avasi sen ja mahduimme molemmat juuri sopivasti sen alle.

"Mennään nyt vain yhdessä Avalle ihan rauhassa. Ei mitään hätää" Dylan sanoi ja painoi pienen suukon otsalleni. Huokaisin vain helpotuksesta. "Öö, en tiedä, minne suuntaan pitää mennä" sanoin hiljaa ja Dylan hymyili. "Tule, niin näytän" hän sanoi ja tarttui kädestäni.

Kävelimme käsi kädessä kohti Avan asuntoa. Olimme molemmat hiljaa, todennäkäisesti olimme molemmat vielä liian väsyneitä puhuaksemme. Ainakin minä olin. Hetken päästä kuitenkin Dylan päätti avata suunsa puhuakseen: "Lähteekö lentosi siis tänään takaisin Suomeen?" hän kysyi.

Suomi. Tietenkin hänen piti mainita Suomi. En edes halunnut ajatella sinne lähtöä. Minulla oli ollut niin hauskaa täällä Australiassa, etten halunnut takaisin Suomeen, en ainakaan vielä. Kyllä minulla alkoi olla perhettäni ja ystäviäni ikävä, mutta olisin halunnut olla vielä edes hetken täällä Dylanin ja Avan sekä muiden kanssa.

"Joo, tänään illalla lähden" vastasin hiljaa. Dylan vain nyökkäsi. Hän puristi kättäni tiukemmin omassa kädessään ja jatkoimme kävelemistä hiljaisuudessa.

Ava

Heräsin seuraavana aamuna sohvalta Loganin kanssa. Lattialla näin Jaxonin ja Natin nukkumassa Natin pää Jaxonin mahan päällä. Meitä tuntui olevan todella vähän. Ketkä puuttuivat?

Sara ja Dylan. Ei vittu. En ollut kuullut Sarasta aamun jälkeen. Dylanistakin viimeksi koulussa, kun räjähdin. Missä he ovat? Tunsin paniikin valtaavan kehoni enkä osannut hengittää enää. Aloin tärisemään ja nousin istumaan sohvalle. Ilmeisesti olin herättänyt Loganin, sillä on nousi istumaan viereeni.

"Tiedätkö, paljonko kello on? Jatka unia vielä, ei se ole edes kuutta" Logan tuhahti. En kuitenkaan vastannut mitään ja jatkoi panikoimista."Ava? Onko kaikki hyvin? Mitä tapahtuu?" Logan kysyi ja näytti hätääntyvän katsoessaan minua. "Sara. Missä Sara?" vaihdoin kieleni epähuomiossa suomeen. Vihaisena sekä paniikkissa saatan alkaa puhumaan suomea. "Ava, en ymmärrä. Puhu englantia, jooko?" Logan sanoi ja katsoi minua vakavoituneella ilmeellä. "Missä Sara?" melkein huusin ja Loganin ilme värähti hiukan.

Juuri, kun Logan oli vastaamassa minulle, ovi kävi ja sisään juoksi Sara ja Dylan. "Anteeksi, anteeksi, anteeksi" Sara sanoi itkuisella äänellä ja tuli halaamaan minua. "Hei hei, kaikki on ihan hyvin. Olisit vain ilmottanut, heräsin äsken ihan paniikissa" sanoin ja silittelin Saran selkää. "En ole vihainen tai mitään. Ilmoita vaan ensi kerralla" sanoin ja irtauduin halaukset ja pyyhin Saran kyyneleet pois.

Ilmeisesti kaikki tämä hässäkkä oli herättänyt muut pojatkin. "Huomenta ja anteeksi tämä herätys" sanoin katsellen muita. Vastaukseksi sain vain epämääräistä muminaa ja sitten tunsinkin pienen suukon laskeutuvan poskelleni. "Huomenta rakas" Logan mumisi korvaani. Se sai hymyni kasvamaan.

Katsoin kelloa ja huomasin sen olevan jo puoli seitsemän. Meillä kaikilla alkaisi koulu kahdeksalta. Pojat eivät siis ehtisi käydä vaihtamassa vaatteita kotonaan. Tämä ei ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun näin käy, joten minulla on muutamia poikien vaatteita kaapissani kaiken varalta.

Nousin sohvalta ylös keppieni varassa. "Voisiko joku keittää kahvit niin menen etsimään kaikille jotain puhdasta päälle laitettavaa?" kysyin hypellessäni kohti huonettani. "Joo" kuului olohuoneesta. Ääni kuului Jaxonille.

Huoneessani heitin kepit lattialle ja avasin vaatekaappini. Huomasin Saran tulleen huoneeseen perässäni ja sulkeneen oven. Hän istui sängylle ja oli ihan hiljaa. "No, miten Dylanin kanssa meni?" kysyin saaden Saran punastumaan, samalla kun revin vaatteitani alas hyllystä. Käännyin katsomaan Saraa ja tunnistin hänellä olevan hupparin samaiseksi huppariksi, jota Dylan oli eilen käyttänyt. "Ihan hyvin. Hän vei minut yhteen hänelle tärkeään paikkaan ja sitten nukahdimme sinne epähuomiossa. Sen takia unohdin ilmoittaa, missä olen" Sara kertoi hymyillen kirkkaasti.

"Ilmeisesti sait vaatteitakin lainaa?" kysyin kiusottelevasti, sillä en tunnistanut Saran yllä olevia housuja hänen omikseen. Juuri, kun Sara avasi suunsa, hänet keskeytti puhelimen soitto. Sara kaivoi puhelimen taskustaan ja sanoi: "Äiti soittaa" ja vastasi puhelimeen. Ajattelin, että he tarvitsisivat omaa rauhaa, joten otin sylini täyteen omia ja muiden vaatteita ja lähdin hyppelemään yhdellä jalalla takaisin olohuoneeseen, jättäen kepit jälkeeni.

Pääsinkin todella pitkälle, kun huoneen oven avasin, kaaduin suoraan Loganin syliin, kaataen hänet mukanani ja tiputtaen kaikki vaatteet sylistäni lattialle. Suljin nopeasti oven jalallani, jotta meidän naurumme eivät häiritsisi Saran puhelua.

Siinä me nauroimme lattialla varmaan viisi minuuttia ennen kuin saimme itsemme ylös. Yhtäkkiä Logan kaappaa minut syliinsä ja nauran taas. "Älä yritä rimpuilla pois, keppisi on huoneessasi, joten et voi kävellä" hän vastaa nauramiseeni. Hän kantaa minut parvekkeelle ja lähtee itse takaisin sisälle. "Hei!" huudahdan enkä saa vastausta. Minuutin kuluttua Logan palaa takaisin tupakka-askin, sytkärin ja Red Bullin kanssa. "Luit ajatukseni" sanon ja painan pienen suukon Loganin huulille.

Jätimme parvekkeen oven auki, jotta kuulemme mitä sisällä talossa tapahtuu. Kuulenkin, kuinka Sara tulee pois huoneestani ja alkaa puhumaan: "Se oli äitini. Illan lentoni on peruttu myrskyn takia. Lähden vasta ensi viikolla takaisin. Saan jäädä vielä tänne". Sara kuulosti todella järkyttyneeltä, mutta hymyili silti iloisesti.

Näin, kuinka Dylan käveli pois keittiöstä ja otti Saran syliinsä ja halasi tätä. Tunsin Loganin käsien kiertyvän ympärilleni takaapäin ja en voinut olla hymyilemättä. Sytyin itselleni sekä Loganille tupakan. Olin niin onnellinen.

Words count: 1069
yllättävän nopeesti sain teille jo uuen luvun, toivottavasti tykkäätte<3