Something More | Finnish

Myocardial infarction.

Ava

En tiedä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä kuulin hirveän kimeää ääntä vierestäni ja kaikki pimeni.

"NYT SAATANA PÄÄSTÄKÄÄ MINUT SISÄLLE! LUULETKO, ETTÄ MINUA KIINNOSTAA NUO SINUN PASKAJUTUT! NIIN, SITÄ MINÄKIN AJATTELIN!" kuulin Loganin huutavan jostain.

Logan. Elämäni valopilkku. Megisvarastoni. Enkelini, jonka vuoksi tekisin mitä vain.

Ja nyt kuulin hänen äänestään kärsimyksen. Tuskan. Paniikin. Shokin. Vihan. Surun. Kaiken tuon. Ja se tuotti kaikkea tuota samaa minulle. Tunsin kyyneleen poskellani ja yritin huutaa. Yritin huutaa Logania, mutta ääntä ei tullut.

Näin sivusilmälläni pöydässä olevan napin, mitä minun piti painaa, jos halusin lääkärin paikalle. Yritin kurottautua nappia kohti ja sormeni osui siihen juuri ja juuri.

Heti oveni avautui ja näin lääkärin sekä sairaanhoitajan ryntäävän sisään. He alkoivat heti kokeilla pulssiani ja tehdä muitakin samanlaisia juttuja, en kunnolla keskittynyt heihin. Ajattelin vain Logania.

Testit tehtyään lääkäri kääntyi katsomaan minua ja kysyi: "Onko jotain mitä tarvitset vai alammeko kertoa, mitä sinulle tapahtui? Ja tiedän, että et voi puhua, kirjoita se tähän lappuun. Mutta jos haluat ystäviäsi tänne, päästän vain neljä samaan aikaan" hän sanoi ja ojensi minulle paperin sekä kuulakärkikynän. Repäisin paperista pienemmän lapun.

'Logan, Dylan, Jaxon ja Nathaniel' kirjoitin lappuun. Ensimmäiset nimet, jotka tulivat mieleeni. Ojensin lapun takaisin lääkärille, joka vain nyökkäsi ja katosi sairaanhoitajansa kanssa käytävään.

Odotin minuutin. Odotin toisenkin ja jopa kolmannenkin. Kuulin huutoa käytävästä. Sitten tuli hiljaista ja odotin vielä neljännenkin minuutin. Sen jälkeen ovi avautui. Ensimmäisenä sisään tuli Nat, kirkas hymy kasvoillaan. Sitten Jaxon, jonka silmät punersivat enemmän kuin hänen hiuksensa. Hänen jälkeen tuli Dylan, joka näytti synkemmältä kuin koskaan. Hän ei katsonut minua vaan huusi käytävässä oleville:

"Vittu nyt ne turvat tukkoon!" Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja se vanha, tuttu hymy löysi tienä heti hänen kasvoilleen.

Viimeisenä sisään astui Logan. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Niin tein minäkin. Hänen silmänsä näyttivät erilaisilta kuin aiemmin. Enne tätä kaikkea paskaa, juuri, kun olimme aloittaneet seurustelun, niistä oli heijastunut iloa, onnellisuutta, positiivisuutta sekä jopa vähän väsymystä. Nyt nuo kaikki olivat kadonneet, paitsi väsymys, ja niiden tilalle olivat saapuneet suru, viha, masennus sekä ihan erilainen väsymys.

Aiemmasta väsymyksestä näki syyn: rakkaus. Hän valvoi kanssani öitä ja jutteli tai söi ja katsoin How I Met Your Motheria. Tämänhetkinen väsymys viesti ihan erilaista syytä: öisin juomassa ja polttamassa tupakkaa.

Silti Logan oli onnistunut vetämään hymyn huulilleen.

"Ava" hän huudahti ja tuli istumaan tuolille sängyn viereen. Hän otti kädestäni kiinni ja puristi sitä lujaa. Tunsin kyyneleiden nousevan silmiini. Ei siksi, että se olisi sattunut, vaan näin vihdoin Loganin.

Nat, Jaxon ja Dylan raahasivat tuolit huoneen laidasta sängyn viereen ja istuutuivat niille. "Oletteko te valmiit kuulemaan, mitä sinulle tapahtui viime viikolla?" lääkäri kysyi seisoa sänkyni edessä.

"Hetkinen. Viime viikolla?" kirjoitin lappuun, joka minulla oli vielä kädessä, hämmästyneenä ja näytin sitä muille. Sain vastaukseksi pojilta vain sääliviä katseita. "Nyt joku teistä homoista selittää" kirjoitin lapun toiselle puolelle.

"Muistatko mitään siitä päivästä, kun sinun piti päästä kotiin?" lääkäri kysyi. Pudistin päätäni. "Ystäväsi, herrat Walker ja Dimer olivat juuri tulleet hakemaan sinua, kun sait sydäninfarktin eli siis sydämesi pysähtyi. Emme tiedä, mistä se johtui. Se kuitenkin esti hapen pääsyn aivoihisi ja menit tajuttomaksi. Saimme sydämesi takaisin käyntiin, mutta jäit jonkinlaiseen koomaan emmekä halunneet tehdä asialle mitään, jotta aivosi eivät kärsisi. Päätimme odottaa ja katsoa, kuinka kauan heräämisesi kestää ja jos se olisi kestänyt yli kuukauden, olisimme puuttuneet asiaan" lääkäri selitti.

"Mutta miksei hän pysty puhumaan?" Dylan kysyi huolissaan. "Älä huoli, se on vain lääkkeiden sivuvaikutuksia. Äänesi palaa pian" lääkäri sanoi hymyillen.

"Milloin hän pääsee pois?" Logan kysyi ja silitteli päätäni. "Huomenna tai ylihuomenna, tarkkaillemme hänen tilaansa ainakin yön yli. Ja teidän kannataisi lähteä ja antaa neiti Andersonin levätä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti pois." lääkäri sanoi ja lähti huoneesta.

Sitten Nat, Dylan ja Jaxon nousivat ylös ja kävelivät ovelle. Vain Logan jäi istumaan. "Logan, tule. Anna Avan levätä" Nat sanoi ja avasi oven. Logan nousi ylös ja sanoi:

"Nähdään pian, Ongelma" Hän käveli ovelle, josta muut olivat jo menneet. Käytin kaiken voimani ja keskityin yhden sanan sanomiseen.

"Logan" sain kuiskattua ja toivoin vain, että hän kuuli sen.

Logan kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä. Hän sulki oven ja tuli takaisin luokseni. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Rakas, säästele ääntäsi"

"Mitä olet tehnyt tämän ajan, kun olen ollut koomassa? Vastaa rehellisesti" sain pihistyksi hiljaa.

Logan huokaisi syvään. "Olen valvonut" hän sanoi, selvästi kierrellen totuutta. "Vittu kerro kaikki" sähisin. "Olen polttanut ja ryypännyt! Oliko hyvä vastaus?" Logan huusi ja käänsi katseensa lattiaan.

Nostin etusormellani Loganin leukaa ja liikutin päätäni lähemmäs hänen kasvojaan. Painoin huuleni hänen omiaan vasten. Tunsin ne samat tutut ilotulitteet, mitä olin tuntenut aiemmin, mutta paljon voimakkaampana. Ehkä se johtui siitä, että en ollut tuntenut niitä niin pitkään aikaan. Olimme siinä jonkun aikaa, kunnes vetäydyin pois.

"Kokoa paskasi ja tule sitten vasta puhumaan kanssani. Ja kerro muillekkin, Nat tulee hakemaan minua yksin pois" sanoin jo hiukan kuuluvammalla äänellä ja käänsin kaseeni pois Loganista.

Seuraava ääni, minkä kuulin, oli oven pamaus ja sitten taas vaihteeksi kaikki pimeni.

Words count: 800
Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille! Nyt uuden vuoden kunniaks päätin julkasta uuen luvun! ilysm <3

+ oonko ainoo, joka vaa kuulee kun kaverit kertoo mitä kaikkee hauskaa ne teki tänä yönä ja ite katoin vaa lätkää ja söin?😂