Something More | Finnish

Dylan is wonderful.

Logan

Lopetin huutamisen ja katsoin Avaa. En ollut koskaan nähnyt häntä niin järkyttyneenä. Kaduin heti kaikkea, mitä olin sanonut, vaikka se oli ollut totta. Oli meillä muillakin ollut hankalaa.

Yritän saada Avan tunteita selville hänen ilmeestään, mutta se oli niin totinen, että pelkäsin hänen hyökkäävän päälleni.

"Jos todella ajattelet tuolla tavalla, ehkä meidän ei pitäisi olla yhdessä. Tai no, unohdappa tuo ehkä. Meidän ei varmaa pitäisi olla yhdessä. Joten, hei hei, toivottavasti ei nähdä pitkään aikaan" Ava sanoi ja lähti kävelemään kepeillään kohti ovea.

Yritin lähteä hänen perään, mutta Nat otti olkapäästäni kiinni ja pysäytti minut. Jäin vain katsomaan hänen peräänsä, ravistaen Natin käden pois päältäni.

Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut? Olin vain räjähtänyt Avalle. Kaikki se, mitä olin pitänyt sisälläni, vain purkautui ulos. Ei siinä, että olisin valehdellut. Kaikki sanomani oli totta. Mutta miksi se oli pitänyt tapahtua noin? Ei saatana. Ei muuta kommentoitavaa.

~

Avaa ei näkynyt koko loppupäivänä. Hän ei ollut ilmestynyt millekään tunneistaan. Eikä Dylaniakaan näkynyt. Vitutuksen määrä oli suuri.

Koulu loppui kolmelta. En mennyt Natin kyydille. Olin ilmoittanut, että kävelisin kotiin. En kuitenkaan lähtenyt suoraan kotiin, vaan menin jalkapallokentälle. Kenttä oli tyhjä, koska oli maanantai eikä silloin ollut harjoituksia. Kävelin keskelle kenttää ja istuin. Nurmikko oli hieman kostea, mutta en välittänyt.

Tänne olin ennen tullut miettimään kaikkea mahdollista. En edes tiedä miksi. En tiennyt, mikä kosteassa jalkapallokentässä oikein kiehtoi. En ollut ikinä edes välittänyt koko lajista. Olin aloittanut sen vain, koska kaikki ystävänikin pelasivat sitä.

Miksi jalkapallokenttä muka merkkasi minulle jotakin? Minulla ei ollut siitä mitään hajua. Tietenkin olin saanut ystäviä jalkapallon kautta, mutta kukaan parhaista ystävistäni ei ollut pelannut jalkapalloa samaan aikaan kuin minä. Connor, James ja Ethan pelasivat myös jalkapalloa, mutta välillä tuntui, etten pystynyt olemaan täysin oma itseni heidän seurassaan. Connorkin oli ollut vielä muutama kuukausi takaperin minulle todella tärkeä ystävä, mutta sitten hän muuttui ja sen jälkeen hän yrittikin hakata Zoea. Nat, Dylan ja Jaxon olivat parhaita ystäviäni eikä minun tarvinnut esittää jotain muuta, mitä oikeasti olin heidän seurassaan. Vasta Avan tultua kuvioihin, olin ymmärtänyt sen.

Ava ei varmaan edes tiennyt, että olin joskus pelannut jalkapalloa. Kun Ava oli tullut uutena oppilaana kouluumme, meillä oli kuukauden tauko jalkapallosta. Sitten Avalle kävi mitä kävi ja lopetin jalkapallon. Se oli kyllä tuntunut pistolta sydämmessä, mutta ei minulla ollut enää aikaa jalkapalloon.

"Hei" kuulin äänen vierestäni. Käänsin päätäni ja näin Saran seisomassa vieressäni. Käänsin päätäni enemmän, jotta näin taakseni ja huomasin Dylanin kävelevän pois päin.

"Hei" vastasin Saralle. Hän istuutui viereeni kostealle nurmikolle. Käänsin katseeni takaisin jalkoihini. "Meillä Oulussa ei ole koskaan mikään jalkapallokenttä tyhjänä. Siellä on aina joku joukkue tai kaveriporukka pelaamassa. Yleensä tyttöjä" Sara yritti virittää keskustelua. Käännyin katsomaan häntä ihmeissäni. Tyttöjä? Ilmeisesti Sara luki ajatukseni ja vastasi: "Joo, tyttöjä. Meillä jalkapallo on nykyään aika naisvaltainen laji. Ainakin Oulussa, en muusta Suomesta tiedä. Pojat pelaavat yleensä jääkiekkoa tai salibandya" Sara sanoi olkiaan kohauttaen. En vastannut mitään.

"Minä en itse kyllä hirveästi välitä jalkapallosta. Tai no, sitä on ihan mukava katsoa. Itse pelaan mielummin lentopalloa tai jääkiekkoa" Sara jatkoi yksinpuhumistaan. "Harrastatko sinä mitään?" Sara kysyi ja käännyin katsomaan häntä suoraan hänen kirkkaan sinisiin silmiin. "Joo, tai siis en enää. Pelasin jalkapalloa koulun joukkueessa vielä hetki sitten, mutta lopetin sen" vastasin Saralle.

"Miksi lopetit?" Sara kysyi ja näytti oikeasti kiinnostuneelta. "Kuule Sara, ei sinua oikeasti kuitenkaan kiinnosta ja jos tietäisit, mitä tänään on tapahtunut, et todellakaan haluaisi jutella kanssasi" vastasin surullisesti. "Ai jos tietäisin sinun ja Avan erosta? Joo, Dylan kuuli Jaxonilta ja kertoi minulle. Ja kyllä, Logan, minua oikeasti kiinnostaa" Sara sanoi ja hymyili minulle.

"Ei ollut enää aikaa. Lopetin, kun Nico kuoli. Harjoituksia oli liikaa ja Ava tarvitsi minua" selitin. "Tietääkö Ava? Hän ei varmasti hyväksyisi, että lopetit jalkapallon pelaamisen hänen takiaan" Sara sanoi. "Ei tiedä ei, mutta ei häntä enää varmaan edes kiinnostaisi" sanoin kohauttaen olkapäitäni samaan aikaan.

"Miksi muuten tulit edes puhumaan kanssani?" kysyin ja Sara näytti hämästyneeltä, ihan kuin ei olisi odottanut, että kysyisin tuota kysymystä. "Jutelin takomaan päähäsi jotain järkeä. Sinä rakastat Avaa ja Ava rakastaa sinua. Ava on yksi mahtavimmista ihmisistä, ketä tiedän. Hän ansaitsee vain parasta. Olen nyt tuntenut sinut, mitä, kaksi päivää? Vaikutat aivan ihanalta ihmiseltä ja olet ollut Avalle paras poikaystävä, mitä voisi olla. Teille tulee kerran riitaa ja heti eroatte. Mitä helvettiä te oikein pelleilette?" Sara sanoi, puhuen aika voimakkaasti myös käsillään.

"Tiedätkö, mistä edes riitelimme?" kysyin mielenkiinnosta. "Tiedän, Jaxon kertoi kaiken Dylanille ja Dylan minulle. Ymmärän kantasi, ihan oikeasti ymmärrän. Tiedän, että teillä kaikilla muillakin on ollut rankkaa ja niin tietää Avakin. En usko, että hän ymmärsi satuttavansa muita, kun antoi anteeksi Connorille. Connor satutti minuakin ja koko perhettäni satuttaessaan Avaa. Tiedätkö, kuinka monta kertaa tämän päivän aikana tahdoin etsiä Connorin osoitteen ja käydä repimässä häneltä pallinsa irti? Lukemattomia kertoja. Onneksi Dylan oli kanssani estämässä minua, olisin voinut tehdä vaikka mitä helvetin tyhmää. Mutta ymmärrän myös Avaa. Hän on luonteeltaan luottavainen ja aika sinisilmäinenkin. Hän uskoo, että ihmiset voivat muuttua. Minäkin tahtoisin uskoa, mutta se on vain liian hankalaa. Mutta yritä sinäkin katsoa asiaa Avan näkökulmasta. Ensiksi hän jättää kaiken tutun ja turvallisen taakseen, menettää parhaan ystävänsä ja tulee pahoinpidellyksi. Hän vain haluaa jättää kaiken paskan taakseen ja pitää hauskaa. Hän varmaan vain luokkaantui, kun sanoit häntä itsekkääksi. Siksi hän "jätti" sinut. En ole pitkään aikaan nähnyt Avaa niin iloisena, mitä hän on, kun on kanssasi. Ja nyt kun olemme jutelleet, menet takaisin Avan luo, pyydät anteeksi ja kaikki on taas hyvin, eikö?" Sara selitti.

"Jumalauta, olet 15-vuotias ja fiksumpi, mitä minä tulen ikinä olemaan" sanoin ja nousin ylös nurmikolta. "Tiedän" Sara sanoi naurahtaen ja nousi myös. "Kiitos" sanoin Saralle ja vedin hänet halaukseen.

Irtaannuin halauksesta muuten, mutta jätin toisen käteni Saran hartioille ja lähdimme kävelemään pois kentältä.

"Dylan, niinkö?" sanoin ja katsoin Saraa vinkaten samalla silmää. Sara vain alkoi nauramaan. "Dylan on ihana, mutta olemme vain ystäviä" hän sanoi ja hymyili todella iloisesti. "Ahaa, vain ystäviä? Juu, uskon" sanoin ja nauroin. "Ei vaan oikeasti Logan. Olen vasta 15 ja Dylan on jo 17, ei hän ikinä haluaisi olla kanssani" Sara jatkoi, mutta kuulosti hiukan surulliselta. Hän yritti kuitenkin peittää sitä hymyilemällä leveästi.

"Ei sillä iällä ole mitään väliä. Ja jos hän ei tykkäisi sinusta ollenkaan, miksi hän olisi lintsannut yli puolet päivästä tänään ollakseen vaan kanssasi?" sanoin kysyvästi ja Saran leveä hymy vain leveni.

Kävelimme koulun pihaan, jossa näimme Natin ja Dylanin odottavan meitä Natin autossa. Menin etupenkille ja Sara Dylanin viereen taakse.

"Ilmeisesti Sara sai taottua järkeä päähäsi" Nat sanoi nauraen ja minä vain hymyilin. Katsoin peilistä taakse ja näin Dylanin ottavan Saran kädestä kiinni. Sara nojasi päätään Dylanin olkapäätä vasten ja Dylanin hymy kasvoi korviin asti. Niin teki minunkin.

Words count: 1090
pitkästä aikaa uutta lukua! yritän taas alkaa julkasee aktiivisemmin, ily<33