Something More | Finnish

Who's Alex?

Ava

Katsoin makuuhuoneeni valkoista seinää. Tältäkö se tuntui? Henkinen kipu? Kaikki kertoivat kuinka hirveää se oli, mutta en ollut koskaan kokenut sitä itse. En tuntenut tätä, kun erosin Alexista tai, kun ei-niin-läheinen mummoni kuoli. 

En ollut ikinä ajattelut Nicon kuolevan meistä ensimmäisenä. Ajattelin, että se olisin ollut minä, koska olin ainoa, joka poltti meistä. En halunnut elää silloin, kun muut kuolevat. Halusin välttyä tältä tuskalta. Jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että se ei olisi mahdollista. Kaikki tunsivat jossain vaiheessa tuskaa. Se oli epäreilua, mutta elämä ei ole reilua.

Kun olin tavannut Nicon ja Alexin Emman kanssa 13-vuotiaana, pidimme heitä seiska luokkien pahimpina fuckboyna. Sitten tutustuimme häneen ja Alexiin paremmin ja meistä tuli tiivis nelikko. Yläasteella olimme tavallaan se suosittujen porukka, kiitos Nicon ja Alexin. Minä olin se viisas, Emma kaunis, Nico mukava ja Alex hauska. Minusta ja Alexistakin tuli pari, joka lähensi meitä.

Mutta kun menimme lukioon, kaikki muuttui. Pääsimme samaan lukioon, mutta emme olleet enään suosittuja. Olimme koulun nuorimmat, mikä teki meistä automaattisesti pilkan kohteita. Muut onnistuivat jotenkin lopettamaan sen heidän kohdaltaan, mutta jos on nörtti ja nuori, niin se ei käykään kovin helposti. 

Nico oli aina puolellani. Hän joutui tappeluihin takiani ja istui monta jälki-istuntoa. Vain minun takiani. En ollut koskaan edes ajatellut seurustelevani hänen kanssaan. Hän oli kuin ylisuojeleva isoveli. Antti ja Nico olivat olleet aina läheisiä, jo ennen Antin muuttoa. Jotenkin ajattelin, että Antin muuton jälkeen Nico halusi hoitaa Antin tehtävää. Eikä se haitannut minua. Rakastin Nicoa. Rakastaisin aina, aivan sama oliko hän elossa vai kuollut.

Kuulin oveni avautuvan ja nousin ylös. Oli jo perjantai ja ilmeisesti pojille oli loppunut jo koulu. Olin kokonaan kadottanut ajantajun. Kävelin ovelle ja näin pojat pizzalaatikot kädessä. Loganilla oli surullinen hymy kasvoilla ja muut eivät edes hymyilleet. 

Otin pizzalaatikot heiltä ja vein ne keittiöön. Pojat tulivat hetken päästä perässäni, ilman reppujaan tai kenkiä. Ojensin jokaisella heidän oman pizzalaatikon. Menimme olohuoneeseen ja istuin lattialle ja Logan tuli viereeni. Vasta sitten huomasin hänen kädessä roikkuvan valkoisen muovipussin.

"Haluatko megiksen?" hän kysyi ja kaivoi sieltä yhden punaisen megis-tölkin. Hymyilin hiukan ja otin sen hänen kädestään. Hän ojenteli muille jotain muuta juomista, en katsonut tarkasti.

Tuijotin kädessä pitämääni tölkkiä. Yhtäkkiä ahdistus valtasi kehoni ja kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.

Itkukohtaus alkoi. Joku kiersi käsivartensa ympärilleni ja tiesin niiden kuuluvan Loganille.

Se meni nopeammin ohi kuin yleensä. Joskus se saattoi kestää puolitoista tuntia tai kymmenen minuuttia. Nyt se kesti korkeintaa viisi minuuttia. Rauhoituin ja katsoin muita ympärilläni. He katsoivat minua huolestuneesti.

"Ava, mitä olet tehnyt tänään?" Logan kysyi. "Ai muutako kuin katsonut seinää? Soitin Emmalle" kerroin. "Miten hänelle menee?" Jaxon kysyi oikeasti uteliaana. "Paskasti. Vitun paskasti. Ei Alexillakaan mene erityisen hyvin" sanoin tietän, että kommenttini Alexista saisi jätkät kysymään lisää.

"Kuka on Alex?" Nat kysyi. 

"Alexander Mylly, ex-poikaystäväni. Seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta ja erosin juuri ennen kuin lähdin tänne. Hän on yksi meistä. Tutustuin häneen samaan aikaan, kun tutustuin Nicoon" selitin.

"Minusta tuntuu, että tiedämme aika vähän elämästäsi Suomessa. Haluatko kertoa jotain?" Dylan kysyi. Huokaisin helpottuneena, en halunnut ajatella kaikkea paskaa elämässäni. Suomesta kertominen ei olisi sitä. Se olisi sen vastakohta.

"Asuin siis Oulu-nimisessä kaupungissa, vanhempieni ja pikkusiskoni Saran kanssa. Minulla on myös isosisko Hanna ja isoveli Antti, mutta he ovat muuttaneet jo omilleen. Asuvat molemmat Rovaniemellä. Se on siis yksi kaupunki Suomessa. Tutustuin Emmaan 1. luokalla. Nicon ja Alexin tapasin vasta 7. luokalla.

Aloin seurustelemaan Alexin kanssa 8. luokan loppupuolella ja erosimme viikko ennen lähtöäni. Emma on minulle kuin kolmas sisko. Hän ymmärsi kaikki valitukseni ja minä ymmärsin hänen. Viimeisellä viikollani Suomessa ostimme nämä ystäväkorut. 

Isoveljeni muuttaessa pois Nico otti hänen paikkansa ylisuojelevana isoveljenä. Muistan, kuinka hän näytti minulle Megaforcen ja sai minut rakastumaan siihen. Muistan kaikki tappelut, joihin hän joutui takiani ja kaikki hänen istumansa jälki-istunnot niiden takia. Muistan jokaisen illan, jonka vietimme katsoen vain Netflix-elokuvia ja syöden jäätelöä. Muistan jokaisen kerran, kun hän sieti valitustani jokaisesta pienestä asiasta. Muistan, kun hän sanoi minun kuuluvan hänen perheeseensä.  Muistan kaikki kerrat, joilloin hän kertoi rakastavansa minua aina, aivan sama mikä olisi. Ja nyt, en kuule niitä enää koskaan. En näe häntä enää koskaan. En tunne enään hänen käsiään ympärilläni, kun olen surullinen. Tuntuisi kuin pala sydämmestäni olisi kuollut hänen mukanaan" selitin itkien, Logan vain kiristi otettaan ympäriltäni.

"Ava, me olemme vierelläsi emmekä tule lähtemään pitkään aikaan" Dylan sanoi ja sai pienen hymyn nousemaan kasvoille. He oikeasti välittivät.

Words count: 722
Nico oli hyvä jätkä. Tuntuu oikeesti pahalta, että se kuoli. Melkee itkin, ku kirjotin tän, mutta toivottavasti tykkäätte! ilysm❤