Something More | Finnish

Do you trust me?

Sara

Veimme Loganin asunnolleen ja jatkoimme matkaa. Nat oli luvannut viedä Dylanin ja minut takaisin keskustaan, jotta emme olisi häiritsemässä Logania ja Avaa. Hän oli kyllä tarjoutunut viemään meidät Dylanille tai jopa hänen perheensä asunnolle, mutta emme halunneet vaivata häntä eikä Dylan halunnut esitellä minua hänen vanhemmilleen, vielä. Tuo vielä-sana lauseen perässä saa vain hymyn nousemaan kasvoilleni.

En oikein tiennyt, mitä olimme. Siis minä tykkäsin Dylanista. Aika paljon tykkäsinkin. Ja välillä tuntui, että Dylankin tykkäsi minusta, mutta en ollut varma. Jotenkin minusta tuntui, että kahden vuoden ikäero tässä iässä olisi hirveä. Olin vasta 15-vuotias, en ollut edes päässyt vielä peruskoulusta. Dylan oli kuitenkin ihana. Olin ollut melkein koko päivän tänään hänen kanssaan. Olimme käyneet syömässä ja tuhlaamassa kaikki rahani vaatteisiin ja muihin turhiin asioihin, joita en oikeasti koskaan tulisi tarvitsemaan.

"Kiitos kyydistä" sanoimme Dylanin kanssa yhtä aikaa noustessamme autosta pois. "Eipä mitään" Nat sanoi ja ajoi pois kauppakeskuksen pihasta. "No, mitäs haluat tehdä?" Dylan kysyi ja katsoi minua hymyillen leveästi. Hymyilin hänelle takaisin ja vastasin: "Sinähän tässä olet koko päivän kärsinyt, kun olet kuljettanut minua kaikissa eri vaatekaupoissa, joten sinä päätät"

Dylan vain hymyili ja tarttui käteeni. "Tule, tiedän täydellisen paikan, jonne mennä" Sen sanottuaan hän lähti juoksemaan, raahaten minua perässään. Nauroin ja juoksin mukana. Luulin, että lähtisimme kauppakeskukseen, mutta Dylan lähtikin viemään minua poispäin kauppakeskustesta. Juoksimme katuja pitkin ja minä vain nauroin.

Juoksimme vielä jonkin matkaa, kunnes saavuimme metsän laitaan. Dylan oli jatkamassa matkaan metsään, minua vielä raahaten, mutta siinä vaiheessa pistin jarrut pohjaan. "Kuule, minähän en minnekään metsään ole menossa. Ei onnistu, ei" sanoin ja vedin käteni puuskaan rinnalleni.

Dylan vain naurahti ja tuli lähemmäs minua. Hän katsoi minua hiukan hymyillen ja laittoi kätensä vyötärölleni, vetäen minua samalla lähemmäs itseään. Käänsin päätäni ja yritin vältellä katsekontaktia hänen kanssa, sillä tiesin suostuvani mihin vain, jos uppoaisin hänen merensinisiin silmiin.

"Luotatko minuun?" hän kysyi hiljaa. Käänsin taas päätäni ja lukitsin katseeni katsoen häntä suoraan silmiin. En saanut sanaa suustani. Nyökkäsin. Hän vain hymyili minulle. Aivan yllättäen hän kaappasi minut olalleen palomieskantoon.

"Dylan! Mitä vittua?" nauroin, kun Dylan lähti juoksemaan metsään kantaen minua samalla. Hänkin vain nauroi. Hän juoksi vielä reilut viisi minuuttia ennen kuin pysähtyi ja laski minut maahan.

"Minne oikein toit minut?" kysyin ihmeissäni, kun katsoin ympärilleni. Olimme keskellä metsää. Dylan oli laskenut minut suuren puun juureen, varmaa suurimman koko metsästä. "Lempipaikkaani" Dylan vastasi ja osoitti suuren puun runkoa. Koska aurinko oli alkanut jo laskea, oli hämärää, mutta erotin silti rungossa olevat pienet tikapuut. Ne jatkuivat ylöspäin niin pitkälle, etten nähnyt edes niiden loppua.

"Naiset ensin" Dylan sanoi ja käveli puun viereen. Tuhahdin itsekseni ja Dylanin hymy kasvoi.  Lähdin kapuamaan tikapuita ja huomasin Dylanin lähtevän perääni. Kiipesin jonkun aikaa, kunnes katsoin alas. Se oli virhe. Olimme monen metrin korkeudessa ja jalkani lipesi tikapuilta. Tunsin heti samalla hetkellä Dylanin käden lantioni kohdalla. Hän piteli minua paikallaan.

"Kiitos" sanoin ja otin uudestaan tukevan asennon tikapuilla. "Jos kuitenkin yrittäisit pysyä tikapuilla" Dylan vastasi ja naurahti. Jatkoimme kiipeämistä vielä hetken verran ennen kuin vastaan tuli puumaja. Kiipesin puumajan sisään ja istuuduin pehmeälle lattialle nojamaan puunrunkoa vasten, joka nousi lattiasta vielä ylöspäin. Dylan istahti viereeni, sulkien samalla luukun reiän päälle, josta olimme tulleet sisään.