Viattoman Tytön Varjo

Luku 2 - Tytöt kellarissa

Heräsin vähitellen. En nähnyt muuta kuin värejä, jotka eivät merkinneet mitään minulle. Ne eivät muodostaneet mitään oikeaa. Ainoa selkeä, mitä näin, oli veri harmaalla pinnalla, jonka päällä olin. Näin verilammikon reunat täysin selkeinä, mutta silti kaikki muu oli silkkaa sumua.

Viimein sain pääni sen verran kokoon, että hahmotin, missä olin. Makasin betonisella lattialla. Käteni oli sidottu pääni yläpuolelle takanani olevaan tolppaan ja suussani oli kuvottavanmakuinen suukapulana toimiva kangasmytty.

En tuntenut jalkojani lainkaan ja alleni oli levinnyt huomattava verilammikko. Irtonainen kaulukseni ja veitseni oli viety. Jopa rintaliiveissäni olleet veitset oli viety, mikä herätti mieleeni joitakin likaisia ajatuksia, jotka suljin mielestäni nopeasti, ennen kuin sanoisin niitä ääneen.

Huone oli aika iso, täynnä laatikoita ja hyllyjä, joilla oli työkaluja ja maalipurkkeja. Yhdellä seinällä oli ovi ja toisella iso lasivitriini, jossa oli sellaisia kalleuksia, että ne saivat minut kuolaamaan. Outo paikka säilyttää kalleuksia, ajattelin kallistaen hieman päätäni ja miettien jo, miten saisin ne käsiini.

Viimein erään puulaatikkopinon päällä istunut harmaahiuksinen haltijatyttö viitassaan ja hatussaan sulki kädessään olevan kirjan, jota hän tuskin oli ollenkaan lukenut, ja laskeutui sulavasti pinon päältä ja asteli hitaasti luokseni.

Katsoin häntä uhmakkaasti. Olisin potkaissut häntä, jos jaloissani olisi ollut tuntoa ja jos vatsani seudulla ei olisi tuntunut sykähtelevää kipua. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani alakynnessä, mutten ollut peloissani. Siihen minut oli koulutettu. Etten pelkäisi.

"Miten voit? Oletko valmis keskustelemaan?" Tyttö kysyi rauhallisena ja otti kangasmytyn suustani. Nuoleskelin kuivuneita huuliani heti kun sain siihen mahdollisuuden. Tajusin silti pitää itseni arvokkaana ja jollain tavalla uhkaavana.

"Riippuu, kenen kanssa puhun ja mitä hän on tehnyt mulle- eikun hei! Sähän puukotit mua omalla veitselläni", sanoin kuivasti katsoen tyttöä silmiin. Tätä se ei hetkauttanut.

Hän polvistui viereeni ja kumartui minua kohti omahyväisenä. "Nimi on Ivera Veckerlend ja musta tuntuu, ettei ole yhtään niin paha puukottaa jotakuta, kuin tappaa."

Pyöräytin silmiäni inhosta. "Älä viitsi. Se on työtäni. Sitä paitsi missä mä olen?" Katsoin ympärilleni. "Ei näytä Kaartin majoitukselta."

Ivera kohautti olkiaan. "Ajattelinpahan vielä pitää sut omanani ennen kuin sulta menee pää poikki", hän sihisi ja tunki naamansa aivan omaani kiinni. "Nätti kumppari ei näet ansaitse vielä kuolla."

Tiesin hänen härnäävän minua ja tiesin, ettei minun kuuluisi suuttua, mutta kaikesta huolimatta irvistin ja puraisin Iveran huulta. Heti kun ymmärsin tehneeni niin, vedin pääni taakse ja katsahdin muualle ilmeettömänä piilottaen sisäisen myrskyni. Ensimmäinen virhe heti kiinni jäämisen jälkeen.

Ivera katsoi minua leveä, tyytyväinen hymy kasvoillaan, jolla hän yritti ärsyttää minua.

"Että tällainen tyttö, ha? Voit sä mua ihan suudella", hän härnäsi ja nuolaisi huultaan, josta tihkui verta puremani johdosta. Näin vilaukselta hänen hieman ihmistä terävämmät hampaansa.

Vedin syvään henkeä. Hän yritti vain suututtaa minut. Minäpä en lähtisi siihen. Minäpä pysyisin rauhallisena, rentona, hiljaa.

Sitten äkkiarvaamatta hän suuteli minua huulille.

Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Tuo tyttö osasi pelata tätä oikein. Paremmin kuin minä. Paljon paremmin ja ovelammin.

Kun hän veti päänsä taakse, oli hänen kasvoillaan yhä omahyväinen virne.