Viattoman Tytön Varjo

Luku 42 - Viimeinen taistelu

Tassuttelin sisään työhuoneeseen juuri samalla tavalla, kuin olisin tullut ihmisenäkin; rehvakkaasti, kuin huoneen omistajana ja näyttävästi.

Pöydän ääressä istuva Naimee kiepsahti ympäri ja katsoi minua hetken kasvoillaan täydellisen hämmentynyt ilme. Sitten hän siristi hieman silmiään ja virnisti.

"Neljä?" hän henkäisi. Tiesin tapani virnistää valtavana, jopa Pykin leopardia isompana kultakissana, olevan aivan kammottava. Niinpä tein sen. Kynteni raapivat tahallaan lattiaa ja kurkustani kohosi murinaa lähestyessäni Naimeeta hitaasti. Olin täysin tietoinen epäkuolleesta, joka oli joskus ollut Arlak, joka seisoi huoneen yhdessä kulmassa odottaen.

"En olisi tosiaankaan uskonut sinun selviytyvän tuostakin. Haltijaystäväsi taisi tosin menehtyä, sääli", hän ei tosiaankaan ollut pahoillaan. Loin häneen silmäyksen, joka kieli siitä, ettei Ivera ollut kuollut, sillä siinä ei ollut yhtään niin paljon murhanhimoa kuin olisi siinä tilanteessa ollut, jos Ivera olisi kuollut.

"Oli miten oli, olen oikeastaan tyytyväinen, että saavuit tänne. Nyt saan nimittäin nähdä omin silmin, kuinka kuolet", Naimee heilautti kättään ja entinen Arlak hyökkäsi minua kohti. Olin jo varautunut hyökkäykseen, joten ehdin ajoissa nousta takakäpälilleni ja ottaa kynsilläni vastaan epäkuolleen iskun. Se ei ole enää ihminen, vakuutin itselleni kynsiessäni olennon kasvoja. Sen nahka näytti hauraalta, mutta sitä oli yllättävän vaikeaa lävistää kynsillä, jotka olivat läpäisseet jopa lohikäärmeen nahan. Silti sain tumman, löyhkäävän veren valumaan sen kasvoista. Minun täytyi hetkeksi laskeutua neljälle tassulle ja loikkia kauemmas, jonka jälkeen saatoin taas iskeä. Olin unohtanut epäkuolleen olevan niin julmetun nopea, sillä se oli jo luonani kun vasta käännyin. Se paiskasi minut seinään, potkaisi, painoi kyntensä nahkaani ja raapaisi. Sähisin ja raapaisin vuorostaan sitä. Hyökkäsin sen kimppuun ponkaisten loikkaan ja painoin kaikkien neljän käpälän kynnet sen nahkaan. Kun se kaatui, nostin käpäläni valmiina tappavaan iskuun.

Sitten kipu viilsi lävitseni.

Peräännyin useamman askeleen henkeä haukkoen. Veri valui kaulaltani pitkin tassujani ja laskeutui maahan. Hemmetti, hemmetin hemmetti! Haava kaulallani ei ollut vakavassa kohdassa, mutta siitä vuoti paljon verta.

Ja se sai minut harhautumaan hetkeksi.

Epäkuollut hyökkäsi kimppuuni, kynsi ja löi. Se nosti tikarinsa valmiina iskemään niskaani, mutta minun onnistui luikahtaa salamana sen jalkojen välistä ja ostaa aikaa itselleni. Minun oli voitettava tai olisin mennyttä. Enkä tosiaankaan haluaisi kuolla kissapetona - anteeksi Pyk.

En välittänyt verestä ja kivusta, loikin vain salamana ympäriinsä ja sivalsin parhaani mukaan epäkuollutta kynsilläni. Minun pitäisi päästä tarpeeksi lähelle sen kaulaa viiltääkseni sen auki. Uskoisin sen kuolevan siihen.

"Muodonmuuttaja, haltija, molemmat veret löyhkää, mutta sun tappamisesi, se on voitto", olento kähisi. Sen äänessä oli vielä häivähdys Arlakin ääntä. Vain pieni häivähdys, mutta sekin riitti minulle, jotta loikkasin päin olentoa sähisten. Minun oli pelastettava Arlak tuolta kohtalolta. Tappamalla tuon, Arlak kuolisi. Häntä ei varmasti voisi enää herättää henkiin, sillä hajuaistini, kuuloni ja kaiken mahdollisen perusteella se oli kuollut, mutta voisin silti vapauttaa sen.

Tunsin tikarin viiltävän lapaani, mutta kun kynteni upposivat olennon kaulaan ja viilsin, oli se sen arvoista. Arlak ansaitsi kohtalonsa - ei siksi, mitä pahaa hän oli tehnyt, vaan siksi, että hän olisi ansainnut elää vapaana, mutta se riistettiin häneltä.

Kun olento kaatui maahan, se kakoi ja hapuili otetta minusta vieläkin, mutta minä voitin.

"Anteeksi", se ääni oli Arlakin. Ja se oli hänen viimeinen sanansa, ennen kuin hänen kehonsa vienyt olento veti viimeisen kerran henkeä ennen kuin se oli poissa.

Ehdin hyvin kääntyä ja väistää ennen kuin Naimee olisi iskenyt minua veitsellä. Suonissani kiehuva haltijaveri sai haavani kuroutumaan vähitellen umpeen.

"Eikö sinua voi millään tappaa?" Naimee sähisi ja sivalsi uudelleen. Väistellessäni hänen iskujaan, puhuin hänelle katseellani välittämättä siitä, ymmärsikö hän.

En ole kuolematon, olen aivan yhtä haavoittuvainen kuin kuka tahansa. Silti olen vahvempi, sitkeämpi ja päättäväisempi kuin kukaan. Minua ei saa maahan millään, en aio luovuttaa, en koskaan, ja jos haluan tappaa sinut, minä todellakin teen sen! Loikkasin päin Naimeeta, mutta hän väisti. Ei se haitannut, sillä olin valmis loikkaamaan uudelleen.

Väistele vain, mutta pakoon et pääse, yritä satuttaa minua, en kaadu, yritä vaikka syöttää minut lohikäärmeelle, minä syön sen lohikäärmeen! En antaudu ennen kuin sinä mätänet maan alla. Saatan luovuttaa, mutten ikinä lopullisesti. Aina minä nousen, niin pitkään, että olet kuollut!

Sitten kynteni upposivat Naimeen olkapäihin. Hän aikoi iskeä minua veitsellä, tai kenties potkaista minut pois päältään, mutta minä olin nopeampi. Käärmettäkin nopeammin ja sulavammin laskin pääni alas ja upotin hampaani hänen kurkkuunsa samalla kun viilsin kynsilläni pitkin hänen rintaansa. Hän huusi ja pyristeli, mutta oli niin vakavasti haavoittunut, ettei kyennyt enää tekemään mitään.

Minun onnistui muuttua ihmiseksi juuri ajoissa. Ihan sama, vaikkei minulla ollut vaatteita, ei se vienyt pelottavuuttani mihinkään. Vedin pääni Naimeen korvan juureen ja sähisin: "Toivon, että palat kivuliaasti helvetin liekeissä niin kauan, ettei mitään jää jäljelle." Sitten Naimeen katse lasittui.

En jäänyt katsomaan ruumista pidemmäksi aikaa, vaan keskityin johonkin muuhun. En nimittäin ollut enää ihminen laisinkaan. Korvani olivat terävöityneet ja laiha, suomuinen tupsupäinen häntä oli häntäluuni jatkona.

Täydessä rauhassa minä nousin, astelin Naimeen vaatekaapille, jossa oli joitakin vaatteita ja puin ne ylleni. Saatoin käyttää aikaa vaikka kuinka kauan. Jos joku oli tulossa, ei minua haitannut viiltää vielä paria kurkkua auki.

Kun olin valmis, astelin kammioon ja Solertauhin alle johtavalle ovelle, astuin kapealle reunukselle, suljin oven ja hyppäsin sulavasti alas.

Juoksin Iveran luo, kiedoin käteni hänen niskaansa ja suutelin hänen huuliaan.

"Nyt me lähdetään täältä", henkäisin lopulta.

"Onko hän kuollut?" Ivera kysyi. Nyökkäsin ja pyyhkäisin verta kasvoiltani. Ivera ei sanonut mitään uudesta hännästäni tai toisesta muodostani. Hyvä niin.

Hyvästelimme Pykin ennen kuin keräsin vaatteeni, päätin riisua myös äsken pukemani, käärin ne yhdeksi mytyksi ja ojensin hieman hämmentyneelle Iveralle. "Se lohikäärme lähti johonkin. Vedessä on siis oltava pääsy ulos", selitin. Keskityin tarkasti ja muutin muotoa.

Hyppäsin veteen ja Ivera hyppäsi perääni. Hänen kätensä ei enää vuotanut verta, muttei varmastikaan ollut vielä uintikunnossa. Niinpä minä lähdin uimaan kultakissana kammion poikki auttaen Iveraa pääsemään mukaan.

Olin uupunut, verissäni ja vesi oli hyytävää, mutta sain kuin sainkin joen jään rikki ja vedin minut ja Iveran ylös. Olimme päässeet ulos, voittaneet Naimeen ja menettäneet lähes kaiken. Vielä emme olleet vapaita, mutta olimme askeleen lähempänä vapautta. Se riitti. Se pienikin vähä riitti.

Tiesin, että vapaus odotti tuolla jossain.