Viattoman Tytön Varjo

Luku 25 - Maatila

Meni vain tunti, korkeintaan kaksi, ennen kuin aloin jo seota kulkiessani kolmikon kanssa. He eivät olleet äänekkäitä ja kulkivat yllättävän nopeasti, mutta silti he juttelivat ja naureskelivat koko ajan. Liam oli yhä aika hiljainen. Hänen silmistään näki väsymyksen. Kenties hän ei ollut saanut unta ulkona nukkuessaan. Siihen olisi paras tottua tai hän saisi luvan lähteä takaisin kotiinsa. Myös Ivera ja Robin olivat väsyneitä, mutteivat vetäneet vertoja Liamille. Uskoin olevani jopa häntä väsyneempi, mutta olin tottunut jaksamaan, vaikka olisinkin ihan poikki.

Toisinaan jalkani rikkoivat lumen jäisen pinnan ja saatoin upota pahimmillaan jopa vyötäröä myöten hankeen. Liamilla ja Iveralla oli vaikeampaa, sillä he upposivat lumeen tuon tuosta. Olin iloinen pitkistä jaloistani, sillä minua vähän pidempi, mutta lyhytjalkainen Robin upposi paljon pahemmin hankeen.

"Nelia, odota vähän!" Ivera huikkasi takaa, kun olin päässyt parinkymmenen metrin päähän. Mulkaisin häntä ikävästi, mutta pysähdyin silti. Edessä näkyi jo metsä. Vähän järveltä lähtemisen jälkeen olimme ohittaneet kylän, joka selitti laiturin. Olimme kuitenkin päättäneet olla menemättä sinne, koska emme uskoneet hyötyvämme siitä.

Niiskautin vuotavaa nenääni. Robin oli jättäytynyt poikaystävänsä rinnalle ja Ivera kulki heidän edellään häntä viistäen lumenpintaa. Eikö se jäädy laahatessa noin?

Käännyin ympäri ja katsoin häkeltyneenä lumisen metsän rajaa. Paksut lumikerrokset peittivät puita ja huurre kimalsi niiden rungoissa. Se oli yllättävän kaunis näky. Siellä lumi ei ollut niin syvää ja sen pinta oli jäisempää.

Olin mielestäni odottanut ihan tarpeeksi kauan, joten lähdin metsän puolelle. Seuraavalla kerralla, kun minua käsketään odottamaan, en odota.

"Miten hän on haltijaa nopeampi?" Liam nurisi. Vilkaisin taakseni, jolloin minun ja Iveran katseet kohtasivat. Pudistin päätäni lähes huomaamattomasti. Liam ja Robin eivät saaneet tietää. Eivät vielä.

"Hän on palkkamurhaaja. Eikö se tee hänestä nopeaa? Sitä paitsi mä uppoan tähän lumeen ihan heti ja Nelia vain leijuu tuolla", Iveran äänessä oli sellainen kiusoitteleva ja naurava sävy, jonka tiesin olevan tarkoitettu minulle. En vaivautunut sanomaan mitään.

Pidimme tauon useiden kilometrien jälkeen löydettyämme taas yhden maatilan. Meidän ei tarvinnut mennä itse ovelle, vaan pihalla lumitöitä tehneen naisen kanssa ollut koira huomasi meidät ja tuli tervehtimään haukkuen, ja nainen kutsui meidät lämmittelemään nähtyään pakkasessa ja lumessa vaeltavan joukkomme.

Minä jatkoin samaa tarinaa Menya Ashletzistä sillä erolla, että kaverini olivat lähteneet saattamaan minua. En voinut uskoa sanojani sanoessani heidän todella olevan kavereitani.

Maatilalla asui yllättävän paljon väkeä. Kaksi paimenkoiraa, meidät sisälle kutsunut Nana-niminen nainen vaimonsa Tabithan, veljensä Garethin ja tämän vaimon, Aasan kanssa ja kaksi kahdeksanvuotiasta lasta, tyttö ja poika, jotka olivat kaksosia. Leny ja Lenny. Robin ja Liam vaihtoivat katseitaan nimet kuullessaan. Leny ja Lenny olivat Tabithan ja Nanan lapsia ja kuulemma Garethille ja Aasalle oli tulossa oma lapsi talven lopulta. Aasa itse oli yläkerrassa lepäämässä raskauden ja lievän kuumeen tuottamien kipujen ja pahoinvoinnin vuoksi.

Navisk, koirista toinen, iso sekarotuinen musta karvakasa pyöri ympärilläni istuessani lattialla. Se ei selvästikään tiennyt, mitä ajatella minusta. Tabitha jopa totesi, että yleensä se reagoi niin haltijoita tavatessaan, mutta nyt se ei ollut lainkaan kiinnostunut Iverasta. En sanonut siihen mitään, olin vain hiiren hiljaa.

Minun oli myönnettävä, että maatilan väki oli kilttiä ja ihan luotettavaakin, mutta silti olin hiljaa lukuun ottamatta niitä kertoja, kun vastasin kysymyksiin. Ivera seuraili liikkeitäni tarkasti, kuin olettaen minun puukottavan äkisti jotakuta. Ehkä hän olettikin niin. Ja ehkä voisinkin tehdä niin, mutta en tämän maatilan asukkaille, koska he olivat niin kilttejä.