Viattoman Tytön Varjo

Luku 21 - Merkittäviä valintoja

Kun olimme molemmat viimein heränneet, katsoi Iveraa hiiren hiljaa useamman minuutin, kunnes avasin suuni.

"Mä olen valmis lähtemään."

Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut mitään.

Tuntien päästä makasin vieläkin Iveran sängyllä ilman, että kumpikaan puhui mitään. Hän makasi vieressäni lähempänä kuin olin koskaan ketään päästänyt, mutta se ei haitannut. Hetkeksi hän oli jopa kietonut minut halaukseen, enkä vastustellut.

Molempia sattui. Ivera oli täynnä ruhjeita, hänen kätensä parani vielä ampumisen jäljiltä ja hänkin oli taistellut hornankivisellä tikarilla heti sen jälkeen, kun olin menettänyt tajuni. Minut tikari oli väsyttänyt täysin ja käteeni oli muodostunut palovamma kohtaan, josta olin puristanut tiukimmin tikaria.

Iveran äiti toi meille ruokaa sanomatta sanaakaan, paitsi hän käski parantua, mutta hän ei edes viitannut sanallakaan tapahtuneeseen taisteluun. Hän oli mennyt lievästi sokkiin, kun Terez ja Kalla olivat ilmaantuneet ovelle kantaen minua ja Iveraa. He olivat odotelleet Iveran huoneessa niin kauan, että minä ja Ivera olimme heränneet. Sen jälkeen Kalla oli kertonut lähettäneensä yhden Kaartin jäsenen kysymään Benitiltä, pitäisikö meitä hoitaa. Tämä oli vastannut, että meidän kuuluisi vain levätä, ellei ilmenisi joitakin oireita, joita en muistanut. Sitten Kalla oli palannut töihin ja Terez oli pahoitellut siskolleen ennen kuin itsekin oli lähtenyt. Siitä oli jo monia tunteja ja olin nukkunut sen jälkeen.

Sie tiedät, mikä se narttu on. Sie tiedät siitä vaikka mitä. Se on kertonut siulle paljon enemmän, kuin kellekään toiselle. Sen näkee siun tavasta katsoa sitä. Eikä se ole katsonut ketään yhtä luottavaisena kuin siuta - paitsi Timitriä. Ja vanhempiaan.

Ne sanat vaivasivat minua. Jokaikinen niistä. Oliko Schan valehdellut vanhemmistani? Oliko hän tuntenut heidät? Entä miten hän tiesi niin paljon minusta ja Iverasta? Mitä hän tarkoitti sillä, että katsoin Iveraa luottavaisena?

Vääntäydyin kontilleni ja konttasin sängyn päätyyn, kauemmas Iverasta. Hän katsoi minua virnuillen.

"Sehän mies oli oikeassa, sä olet kuin koira", hän naurahti äänellä, joka ei suoranaisesti ollut ilkeä, mutta siinä oli kiusaava pilke. Paljastin hampaani ja katsoin Iveraa ikävästi.

"Sano tuo edes kerran koskaan enää, niin mä tapan sut." Tarkoitin sanojani, mutten niiden merkitystä. Iveraan se tehosi. Hänen ilmeensä muuttui ja hän siirtyi luokseni ja nosti päätäni molemmat kädet poskillani. Tunsin niiden lämmön, joka sai sydämeni pamppailemaan. Se olisi voinut olla rauhoittavaa, mutta ei silti ollut.

"Me voidaan lähteä tästä kaupungista, jos sä haluat. Minkään ei tarvitse pidätellä sua", hän sanoi ja silitti peukalollaan poskeani. Väreet kulkivat lävitseni ja tartuin Iveran ranteisin työntäen hänen kätensä pois. Hän oli ylittänyt rajan, jota ei saanut ylittää. Sitä rajaa ei saanut ikinä ylittää, koska kaikki ihmiset, joita olin koskaan rakastanut ja jotka olivat koskaan minua rakastaneet, olivat kuolleet.

Olin aikeissa sanoa jotain, mutten keksinyt mitään. Katsoin Iveran hivenen loukkaantunutta ilmettä ja hänen teräviä, hakattuja kasvojaan. Mutristin hieman suutani katsoessani häntä. Minun takiani häntä oli satutettu. Minun takiani niin moni saattoi jopa kuolla. En voinut sotkea ketään muuta tähän.

Makasin sängyllä hiljaa, kunnes annoin itseni vaipua jälleen uneen. Jos hornankivi teki jotain tällaista haltijalle, mitä se teki ihmisen ruumiille tämän kuoltua?

Kun minä jälleen heräsin, ulkona oli tullut pimeää. Siristin silmiäni nähdäkseni selvemmin seinällä olevan kellon. Viittä yli yksi. Katsoin hetken sikeästi nukkuvaa Iveraa, joka oli kippuralla sängyllä niin, että hänen häntänsä tupsu oli hänen nenällään. Hymyilin surkeana ja nousin hiljaa sängyltä. Tiesin, että minun oli lähdettävä. Nyt tai ei koskaan. Ivera, hänen perheensä, ystävänsä ja Kalla olivat vaarassa takiani. Etenkin Ivera perheineen. Jos Schan tulisi tai lähettäisi jonkun Iveran kotiin, se riivatun johtaja tappaisi heidät kaikki. En voinut uskoa, ettei Kaarti ollut saanut kiinni tai hengiltä enempää kuin muutaman murhaajan.

Hiljaa puin puhtaat vaatteet ja hiivin Iveran vaatekaapille, jonka oven avasin pehmeästi. Otin ylähyllyltä pussin ja laitoin kaikki heittoveitset paikoilleen. Vieläkään en ollut päästänyt ääntäkään, enkä jättänyt jälkeäkään ottamiani tavaroita lukuunottamatta.

Varmistin, että Ivera nukkui ja livahdin käytävään. Haistoin ilmaa varmistuen siitä, ettei alhaalla ollut ketään ennen kuin menin sinne. Alakerrassa vedin nopeasti paksun talvitakin päälleni ja hain jotain ruokaa keittiöstä. Ulkona päivisin saattoi yhä selvitä pelkällä paksulla villapaidalla, kunhan sen alla oli toinen paita, mutta öisin tuli hyytävän kylmä ja paksu talvitakki oli välttämätön. Maassa oli jo luntakin.

Viimein avasin ulko-oven ja astuin pimeään kaupunkiin. En halunnut ottaa paljon mitään tavaraa. Halusin vain lähteä. Niinpä lähdin juoksemaan hiljaa tietä pitkin kohti kaupungin laitaa. Ennen aamua minun oli oltava mahdollisimman kaukana. Siihen mennessä Ivera olisi huomannut lähtöni, mutta siihen mennessä olisi luultavasti aivan liian myöhäistä saada minua enää kiinni.

Onneksi Ivera asui kaupungin laidalla. Olin hetkessä ulkona, jolloin tumpsahdin heti paksuun lumihankeen. Kirosin pienesti ja lähdin rämpimään hankea pitkin. Se muuttuisi kohta jäisemmäksi, kun tulisi avarampaa ja sitten ohuemmaksi metsän tultua vastaan. En ollut ikinä ollut kaupungin ulkopuolella, mutta muistin kuvia kartoista.

Pakkanen kiristyi jatkuvasti, jäädytti lumen pinnan, sormenpääni ja kasvoni. Jouduin liikuttelemaan sormiani ja taputtamaan toisinaan jäisiä kasvojani, jotta ne eivät olisi tuntuneet niin paleltuneilta ja jähmeiltä. Puhalsin ilmaan höyryä ja tuhisin kylmissäni. Minun ei ollut tarkoitus lähteä selvitäkseni, vaan pelastaakseni kaikki muut. Minä halusin vain olla vapaa. Tarkoitti se mitä vain. En tiedä, mistä lähin olen ajatellut muita itseni yli, mutta sitä varmaan oli elämä, kun alkoi asumaan hyvien ihmisten kanssa. Aioin vapautua Schanin otteesta ja pelastaa siinä samalla ne, jotka minua olivat auttaneet. Mitään muuta en enää halunnut.

Vedin syvään henkeä, ja katsoin kukkulan alla avautuvaa maisemaa. Nouseva aurinko hehkui kaukana taivaanrannassa, jossa kaupunki näkyi enää pienenä pilkkuna avaran maaston takana. Mikäli Ivera heräisi vasta nyt tai myöhemmin, ei hän voisi enää saada minua kiinni.

Silti kuiskasin aamuun puhaltaen höyryä suustani.

"Anteeksi."