Viattoman Tytön Varjo

Luku 37 - Rauhaa etsimässä

Naimee pakotti minut kertomaan, mitä oli tapahtunut. Oli kuin eilistä ei olisi ollutkaan ja hän vain torui Bresvickin silmän puhkomista.

Kerroin olleeni kasvihuoneessa, kun haistoin ilmassa kuoleman ja mädän ja huomasin olennon. Kuvailin tarkasti olennon kaikki tuntomerkit ja sen, miten nopeasti se oli juossut. Kerroin myös sen, jonka muut olivat jo johtajalle kertoneet: kun pääsin harjoitussalin luona olevaan joukkoon, oli olento vain jatkanut matkaansa ja yrittänyt silti saada minut kiinni piittaamatta toisista lainkaan. Jätin kertomatta vain sen, mitä olento oli kähissyt.

"Mikä se oli?" Kysyin viimein täristen vieläkin vähän säilähdyksestä ja adrenaliiniryöpystä. Naimee katsoi minua silmiin ja sanoi:

"Sehän ei sinulle kuulu, mutta yhden asian voin sanoa: jos enää koskaan törmäät sellaiseen, juokse." Se, että Naimee sanoi niin minulle, tarkoitti sitä, että olennon saaliiksi tuleminen oli Naimeen mielestä paljon pahempaa kuin pelkkä kuolema.

Hän lähetti minut syömään ja kielsi puhumasta tapahtuneesta. Aioinko totella häntä? Sormet ristiin ja kyllä.

Ruokasali oli lähes tyhjillään tähän aikaan aamusta. Kaikki olivat joko jo syöneet tai vasta tulossa jossain lähiaikoina syömään. Sain siis olla melkein rauhassa. Katsoin huoneen reunimmaisen pitkän pöydän ääreen kokoontuneita nuoria ja etsin isosta tarjoilupöydästä jämiä. Ajatella, millaista ylellistä elämää tällainen pohjasakkakin elää.

En edes tiedä, mitä söin. En edes välittänyt. Olin liian turtunut. Minulla oli vaikeuksia Iveran kanssa, Pykin piti pitää väliä, Naimee ja Schan uhkailivat ja kaiken lisäksi Solertauhissa oli joku olento, joka selvästikään ei pitänyt lihastani, mutta halusi silti saada minut kiinni enemmän kuin mitään.

Kulmapöydän väki tarkkaili minua, mutta ymmärsivät kääntää katseensa, kun heitin terävän haarukan heidän välistään veitsenheittäjän taidolla. He ymmärsivät, että seuraava haarukka osuisi maaliin - ja ei varmaan olisi haarukka ensinkään.

Syödessäni huomasin jotain; sen olennon löyhkä oli pinttynyt minuun. En ollut edes ollut kosketuksessa siihen, mutta löyhkä tuntui silti minussa. Kirosin mielessäni ja haistoin vielä varmuuden vuoksi vaatteitani. Kyllä se niin oli. Heti hajun huomattuani, haistoin sen täysin selvästi, jonka vuoksi minun oli pakko jättää syöminen sikseen ja lähteä pesutiloihin, joissa oli suihkujen lisäksi lämpimät paljut, jotka voittivat kylpyammeen monella tapaa - naisten puolella kaksi, miesten yksi. Olin käynyt miesten pesutiloissa kerran ihan vain mielenkiinnosta. Silloin se oli ollut tyhjillään - olin varmistanut sen ennen kuin koskinkaan ovenkahvaan.

Riisuin kaikki vaatteeni, paitsi löysän, aivan liian ison t-paidan, joka toimi lähestulkoon mekkona, jonka helma vain oli vähän lyhyt. En lähtisi pyörimään alastomana ympäri tilaa etsiessäni sopivanlämpöisen suihkun ja vilkaistessani, oliko kulman takana, pienen väliseinän toisella puolen kylpyammeessa ketään. Märkyys, saippua ja kaikki mahdolliset ilmassa leijuvat hajut - mukaan lukien minuun jäänyt kuoleman ja mädän haju - tukkivat nenäni, enkä voinut haistella mahdollisia paikalla olevia.

Tassuttelin paljain jaloin pitkin laattalattiaa ja kiersin hiljaisin askelin paljujen tilan oviaukosta sisään. Samalla hetkellä kyynärpää iskeytyi juuri oikeaan kohtaan päässäni ja menetin pieneksi hetkeksi tajuni.

Avatessani viimein silmäni odotettuani ensin pahoinvoinnin loppumista, näin kolme hahmoa, joiden näkeminen sai minut yllättymään. Ei siis heidän näkemisensä varsinaisesti, vaan kokoonpano.

Arlak, eräs neljätoistavuotias Emphiä seurannut hukkaveri, jolla oli liekinpunaiset hiukset, oli kurottautunut pääni ylle ja katsoi minua otsarypyssä. Ensitöikseni löin häntä otsaan, jolloin hän kellahti taaksepäin yllättyneenä. Vasemmalla puolellani oli Maryn, seitsemäntoistavuotias, joka oli ilmeisesti muodonmuuttaja, mitä olin hänestä nähnyt harjoituskentällä. Oikealla puolella puolestaan oli Ivera. Kolmikon hiukset olivat märät ja heillä oli minun tapaani päällään jokin nopeasti päälle vedetty vaatekappale, eli Arlakilla löysä mekko, Marynilla kylpytakki ja Iveralla oli minun tapaani liian iso t-paita - ehkä siksi, että Pyk oli lainannut ne meille sen jälkeen kun kumpikin olimme nukkuneet päivävaatteissa paremman puutteessa.

"Mitä helvettiä?" oli ensimmäinen keksimäni asia sanoa.

"Me luultiin sua sellaiseksi hirviöksi harjoitussalin käytävästä", Maryn sanoi yllättyneellä äänellä.

"Sä haiset ihan sellaiselta", Arlak kommentoi ja nuuhkaisi ilmaa.

"Sori, mä ylireagoin", Ivera tuhahti ja hieraisi kyynärpäätään. Irvistin ikävästi. Uskoin Iveran kyllä tunnistaneen minut.

"Satuitteko huomaamaan, että mä olin se, jota olento seurasi?" sanoin ja nousin paremmin istumaan. Mulkaisin Iveraa huomatessani pienen haavan pääni sivussa. Ilmeisesti olin kaatunut vasten jompaakumpaa paljua.

"Ja mitähän te täällä kokoustatte?" murahdin mulkoillen heitä. Kaiken lisäksi nyt päätänikin särki.

Ivera hymyili hiukan. En katsonut häntä, satuin vain näkemään sen silmäkulmasta. "Arlak ja Maryn", hän sanoi ikään kuin innoissaan.

"Me lähdetään heti tilaisuuden tullen", Arlak sanoi todella hiljaa. En tiedä, oliko se hyvä asia. Mitä useampi aikoi karata, sitä helpommin tieto valuisi myös jollekulle johtohenkilölle.

Räpäytin vain silmiäni, menin toisen paljun luo - sen, jossa oli huomattavasti kuumempaa vettä - heitin T-paidan lattialle ja kiipesin paljun ihoa pistelevään veteen välittämättä Marrynin ja Arlakin katseista. Ivera oli jo tottunut reaktioihini, ja hän oli palaamassa toiseen paljuun, joka oli isompi ja siinä kolmikko oli ilmeisesti kylpenyt. Täällä, tai sen puoleen Verwasissakaan yksityisyys ei merkitse mitään, joten vaatteet on aina vaihdettu keskenään samoin kuin peseydyttykin häpeilemättä mitään.

Olin vähällä oksentaa vetäessäni nenän kautta henkeä. Minussa ollut olennon löyhkä oli nyt höyryävän kuumassa kylvyssäni, joka sai minut tuntemaan olevani kylvyssä satojen kuolleiden rottien kanssa. Silti vain suljin aistini parhaani mukaan ja kuuntelin.

Ivera, Maryn ja Arlak puhuivat keskenään. Keskustelu kuulosti melkoisen hyväntuuliselta, mutta todella hiljaisesta puhetavasta huolimatta kuulin heidän puhuvan pakenemisesta.

"Kai te tiedätte, että täällä on ohuet seinät", ärähdin, jolloin huomasin Iveran katsahtavan minuun kiusaava hymy kasvoillaan. Nopeasti, mutta silti täysin normaaleilta vaikuttavin elein käännyin vähän paljussa, käänsin katseeni pois ja siirsin sen seinällä oleviin maalattuihin ruusuihin, jotka komeilivat seinässä olevassa puuritilässä.

Tiesin, että Ivera vain kiusasi minua nyt, koska olin eilen häätänyt hänet - ja koska se oli hänen tapaistaan.

"Kumpikohan räksyttää enemmän, susi vai Neli-" Ivera huudahti, mutta hiljeni aloitettuaan nimeni lausumisen. En vilkaissutkaan häntä.

"Kai sä nimeni muistat. Se on niin merkityksetön", äänessäni oli pilkkaava sävy, mutta se oli myös auttaakseni Iveraa, mikäli hän muistaisi nimeni merkityksen. Täällä minua kuului sanoa Neljäksi, koska Neliaksi kutsuvien tiedettäisiin jutelleen minulle tai Iveralle. Pyk oli silti päättänyt kutsua minua Neliaksi.

"Nyt kun tuli puheeksi..." Arlak kuului naurahtavan. Kuului loiskahdus, ämpärillinen verran vettä läsähti lattialle laidan yli ja kuului haukahdus. Maryn ja Ivera nauroivat, jonka jälkeen kuului toinen, kimeämpi haukku.

Mistä lähin he edes olivat tunteneet? Olivatko he tunteneet pidempäänkin? Vai halusiko Ivera vain kiusata minua ja oli tutustunut heihin tänään tai eilen? Eilen...

En voinut mitään houkutukselle kääntyä. Paljussa ui susi ja pieni paimenkoira ja Ivera nojaili paljun laitaan kierrettyään nyt toiselle puolelle, selkä minuun päin. Ymmärsin hänen piilottelevan selkäänsä kahdelta muulta tytöltä.

Säpsähdin pienesti hänen kääntäessään päänsä suuntaani. Hän virnisti jälleen ja nousi hieman pystympään, niin paljon, että näin hänen selkänsä. Suurin osa haavoista oli jo hyvällä mallilla parantumassa, eivätkä varmasti jättäisi ainakaan pahoja arpia. Oli kuitenkin yksi ruoskanisku, johon olin jo eilen kiinnittänyt huomiota, koska se muistutti oman selkäni pitkää arpea. Se ei ollut ottanut parantuakseen. Tiesin haltijan voivan vähän säädellä parantavan verensä voimaa ja jättää joitain haavoja parantamatta.

Kiepsahdin samassa ympäri ja painoin pään käsiini. Ivera oli jättänyt haavan, koska se muistutti omaani, koska omani muistutti siitä, mitä olin mennyt tekemään ja minkä olin ansainnut omien tekojeni vuoksi. Ivera piti ruoskintaa ansaitsemanaan rangaistuksena. Kirosin häntä niin hiljaa ääneen, etteivät paljussa loiskuttelevat eläimet kuulleet sitä kaiken muun alta, mutta tajusin Iveran kuulevan minut.

"Niinpä", Ivera kuului tuhahtavan.