Viattoman Tytön Varjo

Luku 7 - Hyvästä teosta vankeuteen

Heräsin pienestä huoneesta. Käsissäni oli kahleet, samoin jaloissani. Ympärilläni oli paksu kerros sideharsoa ja makasin mukavalla patjalla. Huone oli jopa lämmin. En jaksanut avata heti silmiäni. Halusin nukkua vielä. En halunnut vielä herätä tähän maailmaan. En ehtinyt vaivuttaa itseäni uudelleen uneen ennen kuin kuulin rauhalliset askeleet portaikossa. Tiesin sen olevan portaikko, koska ääni kaikui oudosti ja askeleissa oli jotain, joka vain kertoi minulle sen. Haistoin nenässäni kivisten seinien tomuisen hajun. Sänky haisi eläimeltä, mutta siinä oli myös jonkin kasvin hajua. Ehkä kasvilla oli yritetty peittää jokin muu haju. Nostin hieman kättäni. Tai, molempia käsiäni, jotka oli kahlittu yhteen. Kokeilin vieressäni olevaa rosoista kiviseinää. En ole itsekään varma, mitä virkaa tekemiselläni oli, mutta annoin käteni silti liukua seinää pitkin kuin etsien jotain. Annoin käteni laskeutua alas ja tunnustelin, minkä päällä makasin. Patja oli puisella, matalalla sängyllä. Patjalla oli pehmeä viltti ja pääni nojasi taljaan.

"Mä voisin kysyä, mutta mä en kysy", pisteliäs ääni sanoi. Avasin silmäni. Näin ylhäällä kivisen katon ja samaa pintaa olivat myös seinät, paitsi yksi, jossa oli pelkkää kalteria.

"Älä liiku. Benit sanoi, että sun haavasi saattaa vielä aueta", Ivera sanoi rennosti.

"Hmm... ja kenenkähän vika se haava on? Ei tuo haava ainakaan töissä tullut", mutisin ärtyneenä.

"Tulihan", Ivera huikkasi iloisesti. Kuulin avaimen kääntyvän lukossa ja oven avautuvan. Ivera lukitsi oven perässään ja asteli lähemmäs minua.

"Kannattaakohan sun tulla lähelle. Mä kun olen salamurhaaja", sanoin mahdollisimman ikävällä äänellä.

"Joo, no sä olet kahlittu tyttö keltaisissa kumisaappaissa. Pelottaa tosi paljon", Ivera kiusasi.

"Mitä sä niistä kumisaappaista jauhat?" tuhahdin. Tajusin, että olin taas aloittanut Iveran kanssa kinastelun. Halusin tietää, miksi hän oli tehnyt niin kuin teki. Siis halusin selityksen aivan kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt.

Olin aikeissa esittää kysymykseni harkituin sanoin, mutta päädyin silti vain ärähtämään:

"Miten sä kehtaat antaa mut Kaartille heti sen jälkeen, kun mä olen uhrannut ihan kaiken sun ja sen vanhuksen vuoksi!" Nyt nousin jopa istumaan välittämättä järkyttävästä kivusta vyötärölläni. Haava oli varmaankin jälleen auennut juoksemisen, uimisen ja Iveran iskun johdosta.

Ivera ei ollut selvästikään aikeissa vastata.

"Entä miksi sä vapautit mut sen jälkeen, kun sua käskettiin viemään mut Kaartille?"

Nyt vasta kiinnitin huomiota Iveran ulkonäköön. Hänellä ei ollut hänen aiemmin käyttämiä vaatteitaan, vaan pelkkä musta paita, mustat, löysät housut ja hänen jaloissaan oli lenkkarit, jotka eivät tainneet olla hänen omansa. Hänen hiuksensa olivat kuivuneet, mutta ne olivat vieläkin hiekkaiset rannalla makaamisen jäljiltä. Selliin kajasti pienestä ikkunasta valoa. Oli varhainen aamu ja minut oli varmaan viety Kaartin päämajaan, linnamaiseen, pari tornia omaavaan rakennukseen kaupungissa.

Olin huomannut piilopaikassa Iveran kasvojen ruhjeet, mutta nyt kiinnitin niihin enemmän huomiota. Hänen poskessaan oli mojova mustelma, samoin vasemman silmän yllä, otsassa oli kuhmu ja hänen kaulassaan oli tummat jäljet kuristamisen jäljiltä. Niitä jälkiä kaulassa ei ollut ollut silloin, kun Ivera oli tuotu joukkoni päämajaan. Joku oli siis kuristanut häntä myöhemmin.

"Se on asia, johon mä en itsekään keksi vastausta. Mä en siis tiedä miksi mä sen tein, mutta mä pelastin sut, ole kiitollinen", Ivera puhui katsellen ulos ikkunasta. En edes vaivautunut kysymään, miten niin pelasti. Ivera selitti sen itse.