Viattoman Tytön Varjo

Luku 35 - Arvet

Pyk laski Iveran huoneensa sängylle vatsalleen ja heitti minulle kankaan.

"Puhdista haavat, mä käyn hakemassa yhtä lääkettä." Se oli ensimmäinen asia, jonka hän sanoi sen jälkeen, kun oli ilmaantunut pihalle.

Kun jäin Iveran kanssa kahden, tämä käänsi katseensa minuun. Hänen silmissään kimalsi kyyneleet, mutta hän näytti jollain tavalla tyytyväiseltä.

"Mä pelastin sut. Taas", hän sanoi pehmeästi. Katsoin häntä silmät suurina ja irvistin sitten.

"Et sä olisi saanut. Mä olisin ansainnut ne iskut. Rangaistuksena kaikesta", sähisin. "Milloin sä tajuat alkaa ajatella itseäsi mua enemmän?"

Ivera hymyili hiukan. "En ikinä."

Huokaisin syvään ja nojauduin vasten sänkyä samalla kun painelin kankaalla haavoja Iveran selässä. Hän irvisteli ja vääntyili kivusta, muttei silti valittanut. Ihailin hieman hänen rohkeuttaan ja sitä, miten hyvin hän kesti tämän kaiken.

"Me ei olla vieläkään puhuttu siitä", Ivera sanoi yhtäkkiä. Lopetin hänen selkänsä taputtelun ja katsahdin häneen kysyvänä.

"Niin mistä?" osittain minä vain esitin, etten olisi tiennyt. En myöskään halunnut olla liian varma.

"Aamuöisestä", Ivera sanoi yksinkertaisesti. Puraisin huultani ja jatkoin Iveran selän puhdistamista hieman aiempaa kiireisemmin liikkein.

"Mitä siitä?" se oli ainoa asia, jonka keksin sanoa.

"Kaikki. Mä haluan kuulla totuuden sulta", Ivera piti tauon. "Mä pidin sua erityisenä ja todella ihmeellisenä siitä hetkestä asti, kun me tavattiin ja mä iskin veitsen läpi nahastasi", tuhahdin huvittuneena sanat kuullessani. "Yritin uskotella itselleni, että sä olet vain murhaaja, mutta vähitellen mä vain... Upposin syvemmälle suhun. Mä olen yrittänyt pidätellä itseäni viikkoja ja löytää merkkejä siitä, että sä välittäisit musta samalla tavalla." Otteeni kankaanpalasta tiukkeni niin, että siitä tihkui Iveran verta.

"Sillä ei ole mitään väliä, mitä mä ajattelen susta, koska mun kohdallani millään sellaisella ei ole merkitystä. Mut on tuomittu elämään niin, ettei mulla ole vapautta tai minkäänlaista päätösvaltaa", kerroin vaimealla äänellä. Ivera oli jonkin aikaa hiljaa.

"Oletko sattunut huomaamaan, että ihan sama, kuinka etäisiä tai läheisiä me ollaan, nuo kusipäät osaavat yhdistää meidät ja kiristää tahtoonsa. Oletko tajunnut, että me kuollaan todennäköisesti kuitenkin ja silloin kaikki on myöhäistä", hän puhui viimein. Olin oikeasti yllättynyt siitä, kuinka hyvin hän keksi sanansa.

Olin vain tyytyväinen, kun Pyk avasi oven ja ilmaantui huoneeseen parin pullon kanssa keskeyttäen minun ja Iveran keskustelun. Istuin lattialle nojaamaan seinään ja join jälleen suoruusun vastalääkettä. Myrkky oli ennenkin jäänyt suunnilleen päiväksi vaivaamaan minua ja kovalla rasituksella se vei kokonaan voimani. Tämä kerta ei ollut poikkeus.

Muistan ikuisesti sen kerran, kun Schan ruoski selkäni täyteen viiltoja. Hän halusi opettaa minut 'pitämään turpani kiinni, vaikka sattuisi'. Hän oli laittanut pari muuta murhaajaa pitelemään minua aloillani, kun hän itse sivalsi minua uudelleen ja uudelleen. Koin sen saman useaan otteeseen. Jopa senkin jälkeen, kun en enää äännellyt ollenkaan uuden iskun tultua. Schan sanoi jatkaneensa sitä vain varmistaakseen minun oppineen, mutta tiesin, että oikeasti hän nautti siitä.

Jos suonissani ei virtaisi haavojen parantumista nopeuttavaa ja helpottavaa haltijaverta, lukuisista ruoskaniskuista olisi varmasti jäänyt paljon enemmän ja pahempia arpia. Nyt ne olivat aika haaleita, eikä kaikkia edes huomannut. Schan oli myöhemmin koulutuksen lisäksi myös rankaissut minua pienistäkin rikkeistä ruoskimalla.

Pyk korjasi Iveran selkää niin kauan, että ehdin hetkeksi jo unohtamaan, miksi istuin siinä lattialla Pykin huoneessa, jonne hän oli antanut meille porttikiellon. En kestänyt katsoa Iveran ennen niin virheetöntä selkää, jossa nyt oli haavoja, joista ainakin osa jättäisi arvet.

Viimein Pyk antoi Iveralle luvan nousta ja käski meitä menemään makuusaliin - tai siis minua huoneeseeni.

"Naimee ei saa tietää, että teemme todella yhteistyötä", hän sanoi vielä ennen kuin lähetti meidät portaikkoon. Oli vaikeaa sanoa, miksi hän sanoi sen juuri silloin.

En ajatellut asiaa sen enempää ennen kuin kutsuin Iveran huoneeseeni.

"Sattuuko paljon?" kysyin aidosti huolissani. Ivera heilautti häntäänsä.

"Juuri niin paljon, kuin ruoskaniskun voisi uskoa sattuvan", hän murahti irvistellen ja istui lattialle. Katsahdin muualle irvistäen itsekin.

"Toivottavasti tuo jää yhteen kertaan", sanoin hiljaa ja nähdessäni Iveran kysyvän ilmeen, käänsin hänelle selkäni, istahdin jalat ristissä hänen eteensä ja heitin paidan pääni yli. "En tiedä, oletko huomannut näitä aiemmin, mutta kaikki nuo arvet ovat niiltä kerroilta, kun Schania huvitti ruoskia mua. Ensin se sattui niin paljon, että halusin kuolla, mutta lopulta se ei enää tuntunut miltään", kerroin vaimealla äänellä. Lihakseni jännittyivät, kun Ivera kurottautui eteenpäin ja sipaisi sormellaan yhtä pitkää arpea selkäni keskellä. Se ei ollut ruoskasta laisinkaan. "Se tuli yhdeltä keikalta. Kohteen poika viilsi veitsellä mua niskasta alaselkään. Vain siihen keskelle jäi arpi." Ivera veti kätensä pois.

"Joskus mä unohdan, miten sua todella kohdeltiin siellä", hän huokaisi. "Ja myös, mitä sut laitettiin tekemään."

"Kai sä tajuat, etten mä ymmärtänyt tekeväni väärin ennen kuin Timitri kielsi tappamasta Kallaa. Sitä ennen luulin sen olevan normaalia. Mutta myös sen jälkeen Schan ampui Timitrin, eikä mulla ollut valinnanvaraa", ääneni oli silkka hiljainen kuiskaus.

"Millään menneellä ei ole väliä, jos sä todella kadut tekojasi", Iveran ääni kuului nyt lähempää. Käänsin yläruumistani nähdäkseni hänet. Laskin käteni lattialle ottaakseni siitä tukea. Ivera oli kuin olikin hivuttautunut lähemmäs. Hän virnisti pienesti jäädessään kiinni. Hän hivuttautui vielä lähemmäs ja veti minut halaukseen. Hetken päästä kiedoin käteni hänen ympärilleen.

Ivera värähti, kun käteni osuivat hänen selkänsä haavoille, mutta hän ei työntänyt niitä pois. Hänen etusormensa oli vasten selkäni poikki kulkevaa lovea, enkä minäkään valittanut.

Kun Ivera vetäytyi kauemmas, jäimme katsomaan toisiamme sanomatta sanaakaan. En ikinä saanut tarpeekseni hänen violeteista silmistään. Sellaisia en ollut kuullut olevan kenelläkään toisella, edes Iveran perheenjäsenillä. Ne olivat kauneimmat silmät, jotka olin ikinä nähnyt.

Sillä sekunnilla, kun katseeni lipui hänen huulilleen, nousin ja harpoin kiireesti ikkunan luo. Tukahduttava kuumuus velloi sisälläni. Poskeni helottivat punaisina ja sydämeni hakkasi rinnassani.

"Mikä tuli?" Se oli viimeinen tikki. Kiepsahdin ympäri ja katsoin yhä lattialla istuvaa Iveraa silmissäni nurkkaan ahdistetun eläimen katse.

"Sä ajattelet mua yhdeksi hyviksistä, ajattelet mun todella muuttuneen. Mutta entä jos päässäni napsahtaa yhtäkkiä? Entä jos mä teen jotain, jonka takia Naimee surmauttaa sut - tai entä jos mä tapan sut itse? Me ei olla vapaita täällä. Täällä ei ole tilaa tunteille. Mä olen aina pelännyt näiden ihmisten joukossa. Aina. Sä olet kaunis, ensimmäinen, joka on uskaltanut uhmata mua satuttamatta fyysisesti ja sä olet ensimmäinen, joka on oikeasti ollut suojelemassa mua. Mä en ole edes yrittänyt tehdä samaa, joten miksi sä luulet voivasi korjata mut?" Huohotin sanojen jälkeen hiljaisuuden keskellä.

Halusin vastauksia, mutta Ivera ei osannut antaa niitä minulle. Tai hän ei halunnut antaa. Hänen hännänpäänsä nytkähteli epävarmasti, kun hänen ilmeensä muuttui.

"Sua ei voi korjata", hän sanoi sanat kuin ne olisivat sattuneet ja tuskan näki myös hänen silmistään. Hän ei tarkoittanut sanojaan, hän yritti saada minussa aikaan jonkin reaktion. Ja sen hän myös sai.

"Painu helvettiin täältä. Mä en ansaitse rakkautta", murisin silmät leiskuen. Ivera ymmärsi silloin, kuinka hyvä itsehillintäni oli. Hän ymmärsi, että tein kaikkeni ollakseni repimättä hänen kasvojaan irti.

Kun Ivera nousi ja asteli ovelle, minun teki mieli pyytää anteeksi ja anella hänet takaisin. Silti vain katsoin, kun hän lähti huoneestani jättäen ilmaan leijumaan hänen metsäisen tuoksunsa.