Neljä päivää. Neljä päivää ja yötä olimme kävelleet lähes putkeen ennen kuin viimein astuimme kaupunkiin. Heti keskustan läheisyyteen päästyämme - mikä tapahtui vasta viidentenä aamuna - yritin karistaa Liamin, Robinin ja Iveran kannoiltani. Ensimmäisillä kolmella yrityksellä Liam ja Robin olivat yhä kannoillani, mutta Ivera oli kadonnut johonkin, neljännellä vain Liam oli jäänyt jäljelle, mutta palasi varmaan sen jälkeen Robinin luo, sillä viidennellä pojat olivat kadonneet ja Ivera harppoi vierelläni katsoen suoraan eteensä.
"Hiippari tai ei, sä et voi karistaa haltijaa kannoiltasi", hän napautti. En vastannut. En ollut puhunut juurikaan mitään sen jälkeen, kun olimme lähteneet maatilalta. Olin vain sanonut pakolliset asiat. Olin vihainen Iveralle siitä, että hän oli jättänyt kertomatta tuntevansa Aasan ja Garethin ja että hänet oli tunnistettu. Hän oli ollut vähällä saada meidät palaamaan Verwasiin.
"Mitä sä yrität? Ajattelitko liueta heti paikalta, kun me ollaan päästy tänne?" Iveran ääni oli muriseva, mutta hänen onnistui pitää kasvonsa tyyninä.
"Joo, juuri niin. Mä en ole sulle, Liamille tai Robinillekaan velkaa mistään, ettekä te ole mulle velkaa, joten mä voin lähteä nyt. Te pääsette kotiin, onnittelut. Teillä kun sentään on koti!"
Ivera katsoi minua pitkään tyhjin silmin. Lopulta hän kääntyi, otti muutaman askeleen poispäin minusta, pysähtyi ja katsoi olkansa yli minuun.
"Sori. Sori siitä, etten mä voinut suojella sua tarpeeksi hyvin, ja että olen niinkin huonoa seuraa, että jopa sä lähdet. Hyvästi."
Sitten hän vain lähti, katosi hetkessä väkijoukkoon.
Lähdin kävelemään omaan suuntaani miettien sitä, mitä hän oli äsken sanonut. En voinut uskoa, että hän syytti itseään lähdöstäni. Olin nähnyt hänen katseessaan tuskaa, kun hän oli sanonut sen. Häntä oli aidosti sattunut sanoa minulle hyvästit.
Silloin ymmärsin sen. Ivera oli Timitrin jälkeen ainoa, joka oli koskaan todella välittänyt. Ainoa, joka koskaan oli rakastanut minua. Ja minä ajoin hänet pois. Kuinka saatoin tehdä niin?
Olin aikeissa kääntyä takaisin, kun minut yllättämään päässyt ihminen tarttui voimakkailla käsivarsillaan minuun, painoi kätensä suulleni ja kiskoi sivuun väkijoukosta, hämärälle kujalle. Se tapahtui vain sekunneissa, nopeammin kuin kukaan oli koskaan onnistunut minun kimppuuni käydessään liikkumaan. En edes ehtinyt heti tajuta, mitä tapahtui, enkä tiennyt heti mitä ajatella.
Olisin huutanut, jollen olisi haistanut tuttua hajua vasten suutani ja nenääni. Kloroformia, tietysti.
Pidin huolta siitä, etten hengittänyt. Osasin pidättää lähes kaksi minuuttia hengitystäni mikäli minulla oli tarpeeksi happea keuhkoissani. Sen verran minulla oli aikaa vapautua. Enkä aikonut tuhlata sitä kallista aikaa pelkäämiseen tai edes tilanteen turhaan ajattelemiseen.
Olin ehtinyt noin sekunnissa saamaan jonkinlaisen käsityksen hyökkääjästä. Ainakin viisi rautaista veistä, ei kovin vanha, muttei nuorikaan mies, joka ei ollut likainen, eli hän ei ollut pohjasakkaa ja lisäksi hänessä oli pinttynyt vieno verenhaju. Se viittasi asiaan, jota päätin olla ajattelematta. Hyökkääjä saattoi olla salamurhaajia.
Iskin kummankin kantapääni miehen sääriin hypäten hetkeksi hänen käsiensä varaan. Miehellä tuntui olevan vahvistukset saappaissa, hän siis tuskin edes tunsi iskua. Yritin hypätä tehdäkseni tempun, jota olin hyödyntänyt useasti, mutta mies nostikin minut varpailleni. Hän ei yrittänyt saada minua hengittämään, eli hän halusi nauttia tästä hetkestä.
Keuhkoissani alkoi jo tuntua ikävältä. Miehen käsivarret kulkivat käsivarsieni ali ja toisella kädellään hän piti tiukasti kiinni ranteistani. Jalkani ja koko ruumiini olivat silti vapaat.
Keinautin itseäni voimakkaasti ja tähtäsin jalkani iskun hänen haaroihinsa. Löisin vaikka vetoa, että olin osunut. Silti se ei tehnyt mitään vaikutusta. Vaikka olisin arvioinut sukupuolen väärin, olisi naiseenkin sattunut iskuni.
"Eiköhän pian huvita jo hengittää, pikku narttu", ääni sähisi, ja sain varmuuden siitä, että hyökkääjä oli mies.
Nyt keuhkojani todella poltti ja tunsin jokaisen sydämenlyöntini ja pään jyskytyksen. Suljin silmäni. En ollut vieläkään peloissani. En pelännyt alakynteen joutumista. Ehkä se johtui siitä, että olin täysin valmis kuolemaan.
Yhtäkkiä ote minusta kirposi ja tipuin maahan vatsalleni henkeä haukkoen. Kuulin raivokasta murinaa. Kahden olennon murinaa. Nenääni lehahti kaksi hajua. Toinen viittasi siihen, ettei minun kimppuuni hyökännyt ollut ihminen. Hän oli hukkaveri, tai kuten jotkut sanovat, puolisusi. Toinen hajuista oli täysin tuttu.
Vääntäydyin pystyyn, vedin veitsen takkini sisuksista ja heitin sen. Juuri oikealla hetkellä hukkaveren kimpussa ollut Ivera hypähti sivuun, jolloin veitsi upposi miehen solisluun alle. Se meni vain vähän ohi, sillä sen oli kuulunut tappaa hänet yhdellä iskulla. Mies päästi raivokkaan murahduksen, repäisi veitsen irti lihastaan ja teki nopean liikkeen kohti Iveraa. Minä olin nopeampi. Loikkasin Iveraa päin ja kaadoin hänet oman painoni avuin maahan ennen kuin hukkaveren isku osui maaliinsa.
"Miksi sä tulit?" sähähdin samalla kun pomppasin pystyyn ja väistin ketterästi yhden iskun.
"Oli pakko", sen enempää Ivera ei sanonut ennen kuin hän hyökkäsi hukkaveren kimppuun. Niin hyökkäsin minäkin ja otin veitseni siinä samalla takaisin.
Pienen hetken olimme voitolla. Sitten joku hyökkäsi takaapäin ilman, että edes ehdin haistaa tätä. Tämä hyökkääjä oli selvästi nainen. Fiksumpi, nopeampi ja vähemmän ylimielinen. Pahanhajuinen kangas painettiin suulleni ja samalla hetkellä käsi iskeytyi kurkulleni pakottaen minut vetämään henkeä.
En voinut uskoa sitä. Se oli vienyt vain muutaman sekunnin. Ja se muutaman sekunnin harhautus oli riittänyt saamaan myös Iveran samaan tilanteeseen.
Katsoimme toisiamme katseilla, joissa näkyi vain häivähdys pelkoa, joka sekoittui anteeksipyytävään ja lannistuneeseen katseeseen. Ivera kurkotti kättään minua kohti, ja ken tietää miksi, minäkin kurkotin häntä kohti. Silmissäni sumeni. Minun ja Iveran sormet koskettivat toisiaan. Luulin tuntevani välillämme sähköisyyttä, kuin ennen ukkosta. Se sähköisyyden tunne kertoi vain siitä, kuinka vahva side välillämme oli.
Lopulta kaikki pimeni.
ESTÁS LEYENDO
Viattoman Tytön Varjo
FantasíaVarjo-trilogia 1 Tyttö, joka on itsensä Neliaksi nimennyt, on elänyt salamurhaajien luona niin kauan kuin muistaa. Hän on murhannut ihmisiä ja on hyvä työssään. Hän on tappavan taitava ja liikkuu kuin varjo. Hänen elämäänsä tulee kuitenkin Kaartin...
