Viattoman Tytön Varjo

Luku 6 - Pako

Olenpas minä idiootti. Kaksi päivää olin pidätellyt itseäni ja nyt kun viimein Schan oli päästänyt minut yhdelle soolotehtävälle, olin päättänyt heittää saavutukseni hukkaan. He aikoivat viedä häneltä hengen. Niin olin kuullut. Olin löytänyt heikkouteni. En olisi ikinä uskonut kenenkään osuvan sydämeeni noin. Ikinä en olisi uskonut kenenkään osuvan työni tielle tuolla tavalla, enkä olisi koskaan uskonut joutuvani tuollaiseen tilanteeseen ja tekeväni tuollaisen päätöksen.

Hipsin nopeasti portaat alas. Puristin nyrkissäni avainta. Sen terävät reunat tuntuivat ikäviltä kämmentäni vasten ja painuivat tiukasti iholleni. Tärisin ja kirosin mielessäni. Miksi ikinä tekisin näin? Silti minä työnsin avaimen lukkoon, livahdin tyrmään ja astelin käytävän perälle. Kahdessa viimeisessä sellissä oli vangit. Kun saavuin käytävän päätyyn, luunpalanen lensi päähäni kopsahtaen.

"Häivy! Mä en todellakaan halua nähdä sua!" Ivera huusi täyttä kurkkua. Syöksyin heti hänen luokseen ja painoin käteni tiukasti hänen suulleen. Minun teki mieli kommentoida jotain nasevaa, mutta tiesin, ettei nyt ollut minun ja Iveran sanaharkan aika.

"Ole hiljaa!" murisin ja näytin avainta. Iveran silmät laajenivat.

"Mitä sä nyt ajattelit?" hän kysyi hiljaa, kun olin ottanut käteni pois. Hänen katseessaan oli ehkä kiitosta, kysymyksiä ja vihaa. Ei ollut kuitenkaan minun tehtäväni pyydellä anteeksi. Emme ole kavereita - Ivera on jo kertaalleen yrittänyt tappaa minut ja hän piti minua vankina. Minä en ole vielä tehnyt mitään pahaa. Ei ollut minun asiani olla missään tekemisissä yhden Kaartin arvovaltaisimman jäsenen kanssa.

"Mä teen jotain todella typerää ja uhraan henkeni, joten älä pilaa tätä ja tapa meitä kaikkia", sihisin ja laitoin avaimen lukkoon. Kukaan ei ollut tänä yönä vartiossa, joten nyt saattaisi olla ainoa kerta, kun saisin heidät ulos. Olin kerännyt kaikki arvokkaimmat tavarani - sen vähän, mitä omistin. Tämän jälkeen en varmasti voisi enää palata - ainakaan niin, että pääsisin elossa portaikkoa pidemmälle.

Avasin ensin Iveran sellin oven ja menin sitten Hecariksen sellin ovelle. Hän oli hieman heikossa kunnossa, mutta pystyi kävelemään ja näytti olevan valmis juoksemaan tarpeen tullen. Vilkaisin silmäkulmasta Iveraa. Hän katseli jalkoihinsa, mutta hän näytti vilkuilevan minua jatkuvasti kasvoillaan ilme, joka saattoi tarkoittaa mitä tahansa kiitoksesta murhanhimoon.

"Hei, me voidaan tappaa toisemme sitten myöhemmin, mutta nyt kun mä jo aloitin tämän, täytyy mun myös saattaa tämä loppuun", sihisin ja katsomatta kummankaan silmiin, viittasin heidät päälläni mukaani. Ovella Ivera otti keihäänsä, jonka olin tuonut mukanani ja jättänyt oviaukkoon. Ulospääsy ei olisi temppu eikä mikään, mutta pakoonpääseminen olisi se todellinen haaste.

"Miksi sä autat?" Ivera kysyi hiljaa. En katsonut häntä.

"En tiedä yhtään, mutta ei elämässäni ole oikein muutakaan tekemistä, joten on tämä parempi tapa lopettaa se kuin tulla hirtetyksi", puhuin nopeasti ja avasin käytävän päässä oven.

Ennen kuin tajusinkaan, olin vienyt kaksi vankia ulos viileään yöilmaan. En ehtinyt edes sulkea ovea, kun portaista kuului meteliä. Pinkaisin juoksuun. Nyt juoksin henkeni edestä. Schan todellakin tappaisi minut tästä tempauksesta. Ivera ja Hecaris juoksivat perässäni. Adrenaliini sykki suonissani ja kylmä ilma raastoi keuhkojani. Minun ei tarvinnut kääntyä nähdäkseni, että Schan oli muiden jäsenten kanssa perässä ja Ivera ja Hecaris sinnittelivät myös perässäni. Yössä kaikui jopa aseen laukaus. Luoti lensi aivan vierestäni. Joku kirosi ja kuului huutavan minua pysähtymään. Se saattoi olla Karik.

"Jahtaavatko ne suakin?" Ivera kysyi päästyään vierelleni. Nyökkäsin.

"Todellakin. He tappavat mut seuraavaksi, joten teidän olisi paras päästä pakoon, jottei tämä ollut turhaa", vastasin vakavana. Ivera ei vastannut mitään.

"Kuinka kaukana joki on?" Hecaris kuului kysyvän. Ivera päästi epävarman ynähdyksen. Minä laskin nopeasti tutuksi tulleita katuja ja piirsin reitin mielessäni.

"Kolme suoraa tiepätkää, puisto ja sitten joki. Eli suunnilleen puoli kilometriä", vastasin nopeasti.

"Sinne siis. Pääsemme pakoon hyppäämällä veteen", Hecaris ilmoitti.

"Oletko hullu? Vesihän on vaikka kuinka kylmää!" Ivera huudahti.

"Kohta me ollaan vielä kylmempiä, ellei me päästä pakoon!" huusin takaisin. Ei minuakaan paljon huvittanut mennä uimaan, sillä olen kaiken lisäksi huono uimari, mutta tiesin kuitenkin, että se saattaisi olla ainoa vaihtoehto, jos edes joku meistä halusi selvitä hengissä.

Sitten joen ranta tuli näkyviin. Loikkasin nopeasti puiston matalan aidan yli, juoksin nurmialueen poikki ja hyppäsin kivireunukselta. Vedin henkeä ja valmistauduin jääkylmään veteen.

Sitten se tuli vastaan. Hyytävä raja yöilman ja jokiveden välillä.

Lamaannuin hetkeksi kylmyydestä. Virta otti minut heti vietäväkseen. Olin pieni valtavan joen keskellä. Joku tarttui käteeni tiukasti. Tunnistin käden kosketuksen. Se oli Ivera. Pakotin itseni avaamaan silmäni raolleen veden alla. Se kirveli, eikä näkö ollut kovin hyvä sameassa vedessä. Näin hahmon, jonka harmaat hiukset leijuivat vedessä ja joka ui vahvoin vedoin pintaa kohti. Suljin taas silmäni. Yritin uida myös, mutta kuten sanottu, olen surkea uimari.

Ivera puristi tiukasti kättäni, josta alkoi katoamaan kylmyydessä tunto. Hän ei tosiaankaan ollut irrottamassa. En ymmärtänyt, miksi hän halusi pitää minut hengissä. Minä olen murhaaja. Kerran yritin tappaa hänetkin. Ei Iveralle kai merkinnyt niin paljon se, että olin pelastanut hänet ja Hecariksen.

Pinnalla räväytin silmäni auki ja haukoin henkeä. Hieraisin vedet silmistäni ja käänsin katseeni Iveraan, joka piti minua pinnalla uidessaan. Olimme ehtineet ajautumaan jo todella kauas. Ivera käänsi katseensa taakse ja huusi jotain. Joku vastasi. En erottanut sanoja, mutta toinen ääni oli varmaan Hecariksen. Ivera käänsi katseensa minuun ja virnisti tavalla, joka aiheutti pahaenteisen tunteen, vaikka virne vaikuttikin melko hyväntahtoiselta.

Lopulta tunsin maan allani. Raahustin Iveran kanssa ylemmäs hiekkarannassa ja kaaduin hänen kanssaan yhtä aikaa maahan. Kumpikaan ei jaksanut kannatella itseään pystyssä. Haukoin henkeä ja pyyhin märällä, hiekkaisella kädelläni kasvojani. Ivera nousi pystympään katsoen minua. Aluksi hänen katseessaan oli lämpöä, joka sai minut hieman hämilleni. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, huokaisi ja katsoi taas minua.

"Anteeksi, sä sen sanoit. Ne tappavat sut seuraavaksi", hän sanoi hiljaa. En ehtinyt ihmettelemään hänen sanojaan sen enempää ennen kuin Ivera iski kyynärpäänsä haavalleni. Se sattui vielä enemmän kylmyyden vuoksi. Ei sillä, etteikö kipu olisi ollut lamaannuttava jo valmiiksi.

Ivera katsoi minua pahoillaan ja kömpi pystyyn. Herra Hecaris asteli hänen luokseen ja sanoi jotain, ja sitten joukko aseistettuja, sinitakkisia tyyppejä ilmaantui paikalle.

"Siis mä pelastin sut ja sä..." lauseeni jäi kesken, kun ääneni vaipui olemattomiin. Kipu säteili haavassa ja voimistui entisestään, kun minut nostettiin pystyyn. Ivera oli selkä minuun päin, mutta katsoi olkansa yli minua, kun Kaartin jäsenet paransivat otettaan minusta ja lähtivät raahaamaan hevosvaunuja kohti. Kylmyys, väsymys ja kipu saivat silmäni sumenemaan. Näin Iveran puhuvan toiselle Kaartin jäsenelle vakavana ja puristeli samalla vaatteitaan. Hän vilkuili vähän väliä minua.

Hevosvaunuilla oudonhajuinen kangas painettiin suulleni. Riuhdoin väsyneenä ja yritin huutaa. Silmissäni oli vieläkin vettä, joten niitä kirveli ja näin hieman sumeasti. Kohta tajusin, ettei sumeus johtunut pelkästään vedestä. Sitten maailma tuntui kieppuvan, silmissäni tummui ja lopulta menetin tajuni...