Viattoman Tytön Varjo

Luku 16 - Menneisyyden arvet revitään auki

Tuntien kuluttua Ivera ilmaantui huoneeseensa. Hänellä oli haalistunutta verta käsissään ja näytti uupuneelta.

"Me vietiin Kaartin kanssa ruumis pois ja mä lähetin juuri Liamin ja Robinin koteihinsa. Kalla odottaa alakerrassa pääsevänsä puhumaan sulle", hän ilmoitti ilmeettömänä.

Kiva, Kalla siis. Voin vain toivoa, että jollain sattumalla se aivan Timitrin Kallan näköinen mahdollisesti Kalla-niminen nainen ei ollut Timitrin rakastama Kalla. Tai siis... Miten Timitri olisi voinut rakastua Kaartin jäseneen? Ja miten Kaartin jäsen olisi voinut rakastua salamurhaajaan? Se on niitä sattumia, joita ei vain tapahdu.

"No niin, vauhtia!" Ivera tiuskaisi, kun en ollut tehnyt elettäkään liikkuakseni. Nousin joutuen ottamaan tukea sängyn pylväästä, mutten antanut Iveran auttaa minua lähtiessäni kohti alakertaa. Päivässä vointini oli mennyt paljon paremmaksi, mutten pysynyt vieläkään täysin jaloillani.

Ivera katsahti minuun ilkikurinen virne ylpeillä kasvoillaan.

"Mä pelastin sut."

"Niinhän sun kuuluikin tehdä", murahdin takaisin.

Alakerrassa olohuoneen nojatuolilla istui tummaihoinen ja -hiuksinen nainen. Hän katsoi minua silmillään, joista toinen tuntui hehkuvan kultaisesta väristään johtuen. Kalla se oli. Juuri se Kalla, jonka minun ja Timitrin oli käsketty tappaa ja juuri se Kalla, jonka vuoksi Timitri oli uhrautunut.

Heti kun me pääsimme olohuoneeseen, Kallan katse lukittui minuun, hän nousi, harppoi luokseni ja tarttui kovakouraisesti olkapäihini. Säikähdin hieman äkillistä elettä, mutten näyttänyt sitä. Kallan silmät olivat lukittuneet omiini.

"Missä Timitri on? Onko hän muun joukon luona?" Hän tivasi silmät kiiltäen huolesta. Tunsin sydämeni lyövän kerran raskaasti, ennen kuin se jätti seuraavan lyönnin välistä - ja pari senkin jälkeistä. En osannut sanoa heti mitään. Kalla ei tiennyt.

"Kai tiedät, että Welda lähetti joukon hakemaan heidät kaikki, ampumaan niin monta kuin mahdollista?"

"Kalla..." Ivera aloitti, muttei ikinä jatkanut.

"Et voi antaa heidän ampua Timiä! Timhän ei ole tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut pakollista!" Kalla oli täydellisen epätoivon vallassa ja katsoi minua anovasti.

Viimein osasin avata suuni, ja se mitä keksin sanoa, oli: "Timitri on ollut poissa jo muutaman vuoden."

En ollut varma, eikö Kalla ymmärtänyt, mitä tarkoitin, vai eikö hän halunnut ymmärtää.

"Miten niin, ollut poissa?"

"Kun mä ja Timitri saimme tehtäväksi... Murhata sut, Timitri ei suostunut siihen. Sä voit vain arvata, mitä tapahtuu, jos ei suostu toteuttamaan tehtävänantoa", ääneni oli rauhallinen, mutta kyynel vieri pitkin poskeani. Pyyhkäisin sen nopeasti pois.

Kalla oli luullut Timitrin vain jättäneen hänet, ettei tämä ollut vain enää tullut tapaamaan, mutta Kalla ei tiennyt tämän kuolleen.

Kalla irrotti otteensa minusta, astui taemmas ja rojahti nojatuolille.

"Anteeksi." Se oli ensimmäinen kerta, kun pyysin joltain aidosti anteeksi, mutten tiennyt, miksi sen sanoin.

"Ei. Ei se ole sinun vikasi. Olit vasta lapsi. Ja olet sitä vieläkin", Kalla sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. En vastannut mitään, vaan astuin kömpelösti sivulle, käännyin ja kaaduin sohvalle nojatuolin viereen. Ivera istui vähän kauemmas minusta.

"Kuka on Timitri?" hän kysyi viimein, kun olimme olleet pitkään hiljaa. En katsonut häneen, vaan pidin katseeni tiukasti ikkunassa, jonka suljettujen verhojen välistä näkyi tielle, jolla kulki harvoja ihmisiä.