Viattoman Tytön Varjo

Luku 36 - Todellisia hirviöitä

Pystyin jälleen treenaamaan. Jopa Ivera oli paikalla, mutta häntä en edes vilkaissut. En vain voinut eilisen jälkeen.

Tänään voitin Iwanin, Emphin ja niin monta ärsyttävää kasvoa. Edes se ei parantanut oloani. Ongelma ei ollut se, mitä Ivera oli sanonut, vaan se, että hän yhä uskoi minuun. Paljon pahempi asia oli kuitenkin se, että ajatukseni harhailivat aivan liian usein niihin violetteihin silmiin ja hänen kapeille, virheettömille huulilleen. Ivera ei sitä ymmärrä, mutta minä en vain voi välittää kenestäkään.

Kun Bresvick ilmaantui monttuun, silmäni laajenivat - ei pelosta, vaan vihasta. Kyltymättömästä raivosta. Eilinen kamppailu ei ollut mennyt niin kovin hyvin, mutta nyt tiesin voittavani.

Syöksyin miestä kohti hampaat irvessä ja ylikasvaneet kynnet ojossa. Hän väisti. Laskeuduin kyyryyn maahan ja ponkaisin siitä nopeasti ympäri ja mahtavaan loikkaan, jollaiseen en uskonut pystyväni. Metsästäjänvaistoni olivat heränneet. Bresvickillä ei ollut enää neljännen väistöliikkeen jälkeen mitään mahdollisuutta. Kynteni painuivat hänen kasvoihinsa ja kaadoin hänet koko painollani lattialle. Hän iski kaksi veistä kylkiini, mutta se ei haitannut laisinkaan. Suonissani virtaava veri kuohui niin, etten tuntenut häivähdystäkään kivusta.

Kynteni repivät Bresvickin kasvoja, painoin saappaideni kovilla pohjilla hänen jalkojaan ja vedin kasvoni aivan hänen kasvojensa eteen, niin lähelle, että hänkin tiesi minun voivan helposti siitä asemasta purra hänen kurkkunsa auki.

"Jospa mä puhkon silmäsi. Eikö se olisikin aika ansaittu kohtalo sun kaltaisellesi raadolle?" sylkäisin ja painoin kynteni syvemmälle Bresvickin silmien viereen. Näin hänen silmistään nautinnollisen pelonhäivähdyksen. Hän painoi lyhytteräiset veitset syvemmälle nahkaani.

Sitten minä purin.

En kaulaan, en käteen, vaan iskin kulmahampaani hänen silmänsä kohdalle ja purin. Kuului vertahyytävä rääkäisy ja juuri kun hänen silmänsä puhkesi hampaissani, potkaisi hän minut päältään niin lujaa, että lensin lähestulkoon useita metrejä leveän montun toiseen laitaan. Veri virtasi kyljistäni vuolaana virtana sotkien paitani kokonaan vereen. Nousin seisomaan ja katsoin silmät uhmaa leiskuen Bresvickiä. Hänen oikean silmänsä kulmakarvan yllä oli syvät hampaanjäljet ja silmä oli puhjennut ja tumma aine ja veri valuivat pitkin hänen poskeaan. Hän astui lähemmäs ja nosti veitsensä. Minä katsoin häntä pelottomana ja sylkäisin kaiken puhjenneesta silmästä suuhuni joutuneen veren ja muut aineet maahan.

Siinä vaiheessa kuitenkin väkeä liukui montun pohjalle. Vahvat kädet tarttuivat minuun ja pakottivat ylös montusta. Ei minun tarvinnut kääntyä tietääkseni sen olevan Larez. Kaikki katsoivat minua peloissaan ja varuillaan. He luulivat minun menettäneen itsehillintäni. Voi, olin täysin tietoinen tekemisestäni.

Kun Larez vei minut käytävään sanomatta sanaakaan ja palasi takaisin harjoitussaliin, jossa Pyk oli hoitamassa Bresvickin silmää, oli minua vastassa Schan. Ensitöikseen hän iski minut seinään ja tarttui kurkkuuni.

"Menit sie sitten sähläämään taas. Mitä sie tuollakin teit, jotta näytät tuolta?" hän murisi puristaen yhä vain tiukemmin. En reagoinut mitenkään. "Tiedäthän, täällä on ehkä tähän mennessä ollut helpompaa kuin Verwasissa, mutta ennen pitkään Naimee näyttää todellisen itsensä ja siulle selviää, mihin jotkut ovat kadonneet täältä. Se nainen ei piittaa olla satuttamatta omiaan, toisin kuin mie."

Hengitykseni pihisi ja keuhkojani pakotti.

"Ai säkö et satuta omiasi? Entä mä? Tai Timitri?" kähisin. Schan nyrpisti nenäänsä inhosta.

"Timitri petti miut. Mutta sie olet aina ollut erilainen. Siuta on ollut helppo manipuloida, sie olet ollut hölmö lapsi. Mutta kouluttamiseen ainoa ratkaisu oli väkivalta."