Viattoman Tytön Varjo

Luku 41 - Kultakissa

Ivera makasi tiililattialla Pykin verilammikon reunalla luoden omaa verilammikkoaan. Hän katsoi silmät suurina, kuinka kultakissa, joka oli juuri äsken ollut vielä Nelia, loikkasi pedon silmää kohti ja repi sen kynsillään puhki. Nyt Ivera tiesi, mikä Neliassa oli aiheuttanut hänen päässään tapahtuvat... napsahdukset. Se ei ollut haltijoiden tapaista, vaan ennemmin muodonmuuttajien, vain yhden eläimen omaavien anirmojen. Nelia oli puolihaltija ja puolimuodonmuuttaja. Tosin molemmat puolet olivat kokonaisia. Hänellä oli joskus ollut haltijakorvansa ja -häntänsä, hänellä oli aistinsa ja myös muodonmuuttajan eläinmuotonsa.

Ivera ei voinut uskoa silmiään. Nelia liikkui nopeammin kuin käärme. Hän liikkui niin nopeasti, ettei Iverakaan meinannut pysyä mukana saati sitten lohikäärme, jolta Nelia oli puhkaissut molemmat silmät. Peto ei voinut enää toimia katseella löytääkseen vastustajansa, eikä se ollut vielä tottunut sokeuteen. Nelia ei tarvinnut yhtäkään veistä haavoittaakseen lohikäärmettä. Hänen kyntensä olivat äärimmäisen terävät, tarpeeksi pitkät ja hän osasi lyödä niillä niin, että lohikäärmeen kuonolla oleva nahka leikkaantui kuin voi. Sen päälaelta alkaviin suomuihin ei tarvinnut koskea, koska niistä hänkään ei saisi kynsiään läpi, eikä siitä muutenkaan olisi hyötyä.

Nelia puri, raapi ja karjui raivoissaan. Tuo oli tappanut Pykin ja Marynin ja haavoittanut Iveraa. Ivera tiesi arkalleen, mitä Naimeelle tapahtuisi heti tämän jälkeen.

Rakastan sua, Nelia oli sanonut. Ivera ei voinut uskoa kuulemaansa. Ei siksi, mitä Nelia oli sanonut, vaan siksi, että Nelia oli myöntänyt sen.

* * *

Olin käyttänyt jo paljon energiaa, mutta raivo voitti väsymyksen. Olin valmis surmaamaan tuon olennon. En pelkästään ollut valmis, minä halusin surmata sen.

Kaksi kynnenviiltoa samaan kohtaan sai sen nahan leikkaantumaan pehmeästi. Yksi terävä, luja puraisu riitti rikkomaan sen nahan hampaillani. Juuri se tahti, johon käpäläni helposti taipuivat yrittäessäni, riitti olemaan sitä nopeampi. Olin voittamaton.

Mutta sitä kesti vain siihen asti, että verta vuotava lohikäärme sukelsi. Iskin kynteni sen kuonon kurttuihin ja pidin tiukasti kiinni. Se pyöri, kierteli, ravisteli päätään ja teki mitä tahansa saadakseen minut irti. Silti olin siinä vieläkin.

Kun viimein kynsieni ote kirposi, tunsin ympärilläni silkkaa vettä. Pälyilin ympärilleni pyöreät korvat luimussa ja viimein näin lohikäärmeen. Olin uponnut syvälle ja päätynyt kammion keskelle. Lohikäärme pyörteili ympärilläni odottaen hetkeään. Juuri silloin en välittänyt siitä, sillä katseeni oli kiinnittynyt siihen, mitä näin samean veden läpi altaan pohjassa. Lohikäärme ei ollut täällä vapaasta tahdostaan. Ken tietää miten, mutta se oli kahlittu kiinni lattiaan.

Lähdin uimaan pintaan, sillä en pystynyt enää pidättämään henkeä. Lohikäärme auttoi minua heittämällä minut ilmaan. Ei sen avusta ollut hyötyä, koska se halusi yhä syödä minut. Silti sen ajan, kun olin ilmassa kynnet esillä, korvat höröllä, tein päätökseni. Kun se yritti syödä minut, hyppäsin sen kuonon kärjelle ja juoksin sitä pitkin. Juoksin sen päälaen yli ja pujottelin piikkien välistä. Veden allakin jatkoin pitkin sen selkää. Minun täytyi väistellä sen hampaita siinä samalla, kun paine kasvoi ja juokseminen muuttui uimiseksi. Sivalsin kerran lohikäärmeen kuonoon kahden iskun tekniikalla ja kun se veti päänsä pois, kiihdytin vauhtia. Minun oli päästävä sen takajalan kohdalle, josta se oli kiinni lattiassa. Tiesin, miten todella paksun ketjun saisi poikki. Ensin pitäisi vain päästä pohjaan elossa.

Väistin lohikäärmeen hampaat uudestaan ja tällä kertaa loikkasin sen kuonolle, sillä se kiersi lähempää pohjaa niin että ketju liikkui. Kohta minulta loppuisi happi ja voimat. Jos muuttuisin ihmiseksi, ei minulla olisi enää mitään mahdollisuuksia. Kissapeto oli niistä viimeinen.

Viimein tassuni takertuivat ketjuun. Lohikäärme ravisutti sitä niin, että olin vähällä irrottaa. Se kierteli hetken lähempänä pintaa ja sitten syöksyi kohti minua - juuri kuten olin suunnitellut. Minä odotin. Kuplia lähti jo suustani, koska en enää voinut pidättää hengitystä. Nopeammin... Vähän vielä, että lohikäärme olisi luonani. Loikkasin ja jäin kellumaan, kun lohikäärme iski hampaansa ketjuun - joka ei katkennutkaan, kuten olin toiveikkaana ajatellut. Olento rääkäisi ja veti päänsä pois heilutellen vertavuotavaa kitaansa. Yksi sen hampaistakin oli katkennut.

Kirosin mielessäni ja katsoin olennon jalkaa, jossa kahle oli. Minun pitäisi siis tehdä se itse.

Uin niin nopeasti kuin pystyin. Keuhkojani pakotti ja ajatukseni sumentuivat jo hapen puutteesta. Silti minä jatkoin lohikäärme kannoillani. Kiitin sitä, että kultakissana olin parempi uimari. Kun pääsin vanhan lukon luo, harkitsin hetken muuttuvani ihmiseksi - mikäli edes osaan - mutta tyydyin kultakissaan ja laitoin kynteni vanhaan lukkoon. Osaat kyllä, tämän olet tehnyt useammin elämässäsi kuin minkään muun. Väänsin lukkoa auki tappi kerrallaan välittämättä siitä, että lohikäärme iskisi ihan kohta hampaansa selkääni. Lukko oli jäykkä, niin vanha, ettei se ollut samanlainen kuin ne, joihin olin tottunut, mutta minulla oli tarpeeksi tahtoa avatakseni sen. Se vei voimaa ja aikaa, joita minulla ei todellakaan ollut.

Sitten lukko napsahti auki ja vajosi kohti pohjaa. Annoin viimein itseni avata suuni ja loputkin ilmat karkasivat veteen. Suljin silmäni ja odotin lohikäärmeen iskua tietäen, etten pystyisi enää uimaan pintaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Yhtäkkiä tunsin sen valtavan kuonon allani ja nopeammin kuin ymmärsinkään, makasin tiilisellä lattialla yskien vettä. Käänsin päätäni ja sumein silmin näin lohikäärmeen sokean katseen minussa. Se puhalsi ilmaa nenästään ja hävisi viimeisen kerran pinnan alle.

Se ei ollut hyvä olento, vaikka se olikin säästänyt minut ja jopa pelastanut. Se oli yhä verenhimoinen ja halusi saalista, mutta edes se ei voinut tappaa olentoa, joka oli juuri vapauttanut sen. En minäkään voisi. Siksi se oli tehnyt ainoan asian, jonka osasi ennen kuin katosi johonkin, ehkä jokeen, mikäli sinne pääsi täältä; se heitti minut pois hyytävän kylmästä vedestä, johon olisin muuten kuollut.

Olisin halunnut tappaa sen, todella olisin, mutta selvästi joskus täytyi tyytyä ei-niin-rentouttavaan voittoon. Silti olin liian väsynyt ajatellakseni silloin asiaa. Tiesin vain, etten olisi voinut voittaa yli parikymmenmetristä lohikäärmettä edes kultakissana.

"Nelia!" Ivera parkaisi ja syöksyi luokseni. Olin yhä kultakissa, mutta se ei haitannut Iveraa. Hän laski huulensa kuonolleni ja suuteli sitä. Katsoin häntä uupunein sinihopeisin silmin ja huomasin itseni kehräävän.

Ivera silitti niskaani ja painoi päänsä vasten otsaani.

"Mäkin rakastan sua. Anteeksi, etten voinut auttaa", hän kuiskasi. Huolaisin kohtaa, jossa Iveran haava oli. Ei se haittaa, olisin sanonut, jos olisin ollut ihmismuodossani. Mutta tiesin erään asian: en osannut muuttaa muotoani.

Tiesin, että vatsani seuduilta valui verta, mutta silti vääntäydyin käpälilleni ja katsoin ylös. Oli enää yksi tehtävä. Sitten palaisin Iveran luo ja me lähtisimme täältä. Loikin seinän suuntaan ja käänsin vielä katseeni Iveraan komentavasti. Pysy täällä. Ivera nousi ja hoiperteli minua kohti kättään pidellen. Odotin häntä ja annoin laittaa käden leukani alle.

"Tiedän, mitä sä aiot. Mä odotan täällä, mutta jos ongelmia tulee vastaan, sä tulet suorinta tietä tänne, selvä?"

Nyökkäsin ennen kuin loikin seinän luo ja valtavilla loikilla ja kynsieni avuin kiipesin ylös, jossa oli pieni tasanne ennen ovea. Vilkaisin kerran Iveraa ennen kuin hyppäsin vasten ovea avaten sen.