Istuin nummilla olevan laiturin pölkyllä. Aurinko ei ollut nousemassa vielä tunteihin ja järven pinta kimalsi siitä kohdin, josta olin tippunut jäihin. Vesi oli nyt selvästi jäässä. Ivera oli antanut minulle Robinin mukaan ottamia vaatteita, koska hänen ja Liamin vaatteet olivat selvästi liian isoja. Vedessä kastuneet vaatteet olivat osittain kuivuneet lämpölyhdyn valossa, mutta lopulta ne olivat vain jäätyneet. Saappaat he olivat sentään saaneet kuiviksi.
En ollut sanonut sanaakaan kenellekään muristuani Iveralle. Enkä aikonutkaan sanoa. En vielä, enkä ehkä milloinkaan, jos lähtisin ennen sitä. He saivat jahdata minua, mutten aikonut jäädä heidän seurakseen.
Haistoin Iveran lämpimien neulasten ja kaarnan tuoksun leijailevan ilmassa jo aikaa ennen kuin hän pysähtyi taakseni. En kääntänyt katsettani maisemasta enkä sanonut sanaakaan.
"Miten sä onnistut lähtemään niin hiljaa?" Ivera mietti. Hän ei olettanutkaan minun vastaavan. "Sä vain hiivit ulos mun kotoani. Mä huomasin sen vasta aamulla."
Hän astui lähemmäs. "Aiotko sä nyt olla vihainen koska mä pelastin sut? Oliko se niin paha teko?" Hänen äänessään tuntui kuuluvan jopa kipua. "Sä et selviä yksin. Et Schanista, et muista palkkamurhaajista etkä edes tästä vaelluksesta. Mä olen ollut pari vuotta Kaartissa ja selvinnyt rikollisista kuolematta. Mä pärjään kyllä yhdestä tehtävästä." Pitkä tauko. "Sitä paitsi luulitko lähteväsi haltijalta salassa?"
Purin hammasta. En aikonut huomioida Iveraa.
"Garesjekiin on vain muutaman päivän matka. Sinnehän sä olit kai menossa. Suuri kaupunki, helppo kadota. Sä varmaan ajattelit eksyttää mut siellä ja jäädä asumaan yksin. Siltikään mä en aio antaa sun kadota. Sä olet hajalla", Ivera astui lähemmäs ja laski kätensä olkapäälleni.
Kiepsahdin ympäri ja heilautin nyrkkini kohti Iveran kasvoja. Mutta lyömisen sijasta pysäytin nyrkkini juuri ajoissa. Ivera ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Hänen violetti katseensa oli suunnattu järkähtämättä minuun.
"Mä näen tuskan sun silmistäsi", hän sanoi ontolla äänellä.
"Schan hankki mut joukkoonsa vain, koska mä olin haltija. Kun mä yhtäkkiä olinkin ihminen, hän ei enää arvostanut mua mitenkään. Jos olisin saanut aistini ja hampaani takaisin siellä, Schan olisi hyödyntänyt sitä jollain niin kamalalla tavalla, että olisin alkanut vihaamaan syntymäänikin. Mun on vain kadottava", en olisi itsekään uskonut puhuvani, mutta jokin sisälläni murtunut osa ei voinut pidätellä sanojani. Laskin viimein käteni ja romahdin jälleen istumaan pölkylle.
Ivera oli useita minuutteja hiljaa. Niin kauan, että kylmyys ehti hiipimään jälleen kehooni.
"Aiotko ryhtyä Menya Ashletziksi? Mä kuulin henkiin jääneeltä mieheltä kaiken pienen kiristämisen jälkeen", nostin katseeni Iveran voitonriemuisiin silmiin. Irvistin vain, enkä vastannut heti.
"Aiotko sä valittaa siitä taposta?" Tuhahdin. Ivera kohautti olkiaan.
"En oikeastaan. Mutta kiinnostaa kyllä, miksi tapoit sen?"
"Ne miehet olivat sairaita. Sä et halua edes tietää, miten he mua katsoivat. He halusivat vietellä mut, raiskata ja heittää sen jälkeen kuolleena metsään", värähdin inhosta ja järkytyksestä, kun ajattelin tarkemmin heidän aikeitaan. "Mä haistoin ja näin heidän ajatuksensa heidän silmistään. Se kuollut mies yritti lyödä mut tajuttomaksi. Jos en olisi haistanut häntä, en olisi koskaan päässyt ulos sieltä."
En tiennyt, olinko ennemmin vihainen ja katkera Connia ja Vladiria vai itseäni ja omaa harkintakykyäni kohtaan.
Iveran häntä heilahteli kiukkuisena ja hän astui kauemmas. "Olisi pitämyt surmata se mies siihen paikkaan", kuulin hänen kuiskaavan vihaisena - ei, vaan raivoissaan. Nostin katseeni häneen hivenen yllättyneenä. Ivera seisoi tikkusuorana laiturilla kädet nyrkissä ja hän tuijotti jalkojaan. Hän nosti katseensa minuun. Violeteissa silmissä loisti raivokas palo ja kyynel kimalsi hänen silmäkulmassaan. Hämmennys valtasi minut.
"Mä vihaan sellaisia miehiä. Sellaiset miehet ovat alhaisinta saastaa", Ivera murisi värisevällä äänellä. Minun ei tarvinnut ajatella asiaa enempää, olin nähnyt ennenkin tuollaisen reaktion jostain. Ivera oli ollut itse uhri. Siksi en aikonut sanoa mitään, vaan odotin.
Hän nosti katseensa minuun. Siinä leikitteli kiusaava pilke, mutta enimmäkseen se oli syyttävä.
"Sun olisi pitänyt tietää, ettei niihin voi luottaa. Sä et luota kehenkään, mutta silti sä lähdit vieraiden miesten taloon."
Hapuilin sanoja ja räpyttelin silmiäni häkeltyneenä. Miten Ivera osasi ajatella asiaa niinkin yksinkertaisesti?
"Mä ajattelin, että mikäli he alkaisivat ahdistelemaan, mä osaisin laittaa stopin sille ja voisin lähteä."
Ymmärsin jotain nähdessäni Iveran uupuneen, surkean ilmeen. Syy sille, että hän tuli etsimään minua ei ollut pelkästään se, että hänestä minä olin hajalla. Niin oli hänkin, ja hän tarvitsi minua.
Sen sijaan, että olisin sanonut jotain rohkaisevaa, minä nousin ja kävelin Iveran ohi.
"Pitää alkaa mennä. Mä haluan viikonloppuun mennessä Garesjekiin", murahdin ja laahustin kylmissäni kuusen juureen lämmittelemään uudelleen sytytetyn lämpölyhdyn valossa. Robin ja Liam olivat hereillä. He söivät leipää ison viltin alle kääriytyneinä. Otin oman vilttini ja aloin syömään yhtä leipää nuuhkaisten sitä ensin varovasti.
Pian Iverakin tuli paikalle ja kääriytyi omaan vilttiin. Hän oli jonkin aikaa hiljaa ennen kuin alkoi jutella iloisesti Robinille, sillä Liam vaikutti tänään erityisen väsyneeltä ja näytti syödessään nukahtavan kohta. Minä olin jälleen normaali, vaitonainen itseni.
Katsoin poikia epäillen. Mahtaisivatko he jaksaa kävellä Garesjekiin saakka? Jos eivät, Ivera jäisi luultavasti heidän seurakseen. Mutta minä jatkaisin matkaa yksin. Ehkä ryhtyisin oikeasti Menya Ashletziksi. Tosin silloin minun pitäisi olla Menya, joka on menettänyt sukunsa. Eihän minulla voisi olla äitiä ja veljeä, joiden luona en asunut ja serkkua ja tätiä, jotka eivät huolineet minua, vaikka he olivatkin niin mukavia.
Pystyin kuvittelemaan täysin Menyan. Kiltti, hiljainen tyttö, joka ei näyttänyt koskaan aiheuttavan harmeja ja joka lähti öisin ulos salaisille retkille. Hänellä olisi pitkät hiukset; tiedän, miltä omat hiukseni näyttävät pitkinä. Ne olisivat laineikkaat, pörröiset ja tummanruskeat. Hänellä olisi kultaiset tai vihreät silmät, mikä kyllä johtaisi piilolinssien jatkuvaan käyttöön. Kenties hän olisi haltija, joka käyttäisi siistejä vaatteita ja nahkasaappaita. Hän asuisi varmaan orpokodissa, koska hänen isänsä kuoli vuosia sitten sairauteen ja äitinsä ja veljensä murhattiin. Vain Menya jäi henkiin, koska hän oli silloin ollut ulkona. Hän oli asunut vuoden tätinsä ja serkkunsa luona, kunnes tädille tarttui katurutto. Serkku ja Menya joutuivat lähtemään kotoa, jolloin serkku värvättiin kaupungin kaartiin. Menya jäi yksin vailla sukua ja muutti orpokotiin matkattuaan Garesjekiin.
Täydellinen, lähes aukoton tarina. Piti vain väärentää Menyan suvun kuolinpaperit ja Menyan paperit. Sitten kukaan ei löytäisi todisteita huijauksesta ilman tarkempaa tutkimusta. Niin ja pitäisi toivoa, etteivät Conn ja maatilan asukit, joiden luona olin käynyt, muistaisi tai pääsisi kertomaan kenellekään sitä pientä seikkaa, että aluksi minun piti mennä Nevzymiin, jossa tätini ja serkkuni olivat ja joitakin muita pieniä seikkoja, joita olin muuttanut tehdäkseni tarinastani uskottavamman.
"Miksi Nelia on noin hiljaa?" Robin kuului kuiskaavan. Hän luuli, etten kuullut, mutta Ivera tiesi paremmin, sillä hän vilkaisi minua merkitsevästi.
"Ota tuosta selvää", hän murahti hiljaisuuden jälkeen.
En tiuskinut mitään, en edes murissut, käperryin vain viltin suojiin ja nakersin kohmettunein leuoin leipää.
YOU ARE READING
Viattoman Tytön Varjo
FantasyVarjo-trilogia 1 Tyttö, joka on itsensä Neliaksi nimennyt, on elänyt salamurhaajien luona niin kauan kuin muistaa. Hän on murhannut ihmisiä ja on hyvä työssään. Hän on tappavan taitava ja liikkuu kuin varjo. Hänen elämäänsä tulee kuitenkin Kaartin...
