Viattoman Tytön Varjo

Luku 34 - Ensimmäinen keikka aikoihin

Juhlien jälkeen minä ja Ivera olimme puhuneet toisillemme eritavalla kuin ennen. Yritimme vältellä puhumista ja toisiamme, mutta silti meillä oli hetkemme.

Nyt puhuimme vielä vähemmän, sillä kuljimme tietä pitkin rinnakkain Karik edellämme ja ilkeästi virnuillut Bresvick takanamme. Mies oli todellakin suuttunut Verwasissa tapahtuneesta ja olikin lyönyt minua kasvoihin ensitöikseen. Karik puolestaan uhkaili ennemmin Iveraa tietäen, että se ärsytti minua.

Meidän kuului etsiä vanha mies, joka kulki selkä kumarassa ja hänellä oli pitkä, hopeinen parta. Muita tuntomerkkejä en ollut viitsinyt kuunnella. Löysin nimittäin vanhuksen ennen ketään muuta. En heti sanonut siitä, sillä halusin todella jättää murhaamiset taakseni. Sitten muistin, mitä tapahtuisi, jos epäonnistuisin. Niinpä sihahdin heille, missä vanhus oli ja tottuneesti livuin pois joukosta. Karik oli huutamassa perääni, muttei sitten sanonutkaan mitään. Ehkä siksi, että hän tiesi minun tekevän mieluusti työni yksin ja etten olisi jättämässä Iveraa.

Olin saanut heittoveitseni keikan ajaksi jopa sillä uhalla, että tappaisin Karikin ja Bresvickin. Tekisin sen kyllä niin mielelläni. Haluaisin nähdä, kun veri pulppuaisi Karikin auki revitystä kehosta ja Bresvickin lojuvan maassa kurkku purtuna poikki. En silti voinut tehdä sitä, koska se, että olisin hetken poissa salamurhaajien luota ei ollut sama kuin että olisin päässyt pakoon.

Seurasin vanhusta useamman minuutin ajan. Heti kun hän meni sopivasti kapealle käytävälle, josta pääsisi toiselle tielle, sujahdin hänen peräänsä ja nopeammin kuin salama, olin hänen takanaan ja painanut veitsen hänen kaulalleen. Nielaisin ja huokaisin. En halunnut tehdä sitä. "Anteeksi", kuiskasin, vaikkei sillä sanalla ollut merkitystä. Kohta vanhus vuoti kuiviin kadulla, jolle hänet tiputin. Pyyhkäisin veitsen takkini sisäpuoleen ja irvistin veren hajulle. Ja sitten myös ruumiille. En uskonut hänen todella tehneen mitään salamurhaajille haitallista ainakaan pitkään aikaan. Silti hänet oli pitänyt tappaa.

Kostan vielä kaikki tapponi, ja kaikkien muiden tapot.

Nopeammin kuin moni pystyi edes liikkumaan, olin tiputtanut ruumiin viemäriin ja kadonnut talojen katoille, joita pitkin lähdin loikkimaan etsien Karikin, Iveran ja Bresvickin hajuja.

"Et sinä voinut noin nopea olla", Bresvick puhahti. Mulkaisin häntä ikävästi ja parhaani mukaan välttelin Iveran katsetta.

"Mä olin yksi parhaista. Aina ollut", sähähdin. Se oli fakta, ei mahtailua.

"Olit? Et sinä noin vain muutu salamurhaajasta lainkuuliaiseksi", Karik sihahti pilkaten. Hän katsahti Iveraan. "Mutta lainkuuliaisesta on helppoa lipsahtaa toiselle puolelle." En voinut uskoa, että Karik piti meitä pilkkanaan!

Huomioni siirtyi sinitakkeihin, jotka kulkivat tietä pitkin järjestyksessä. Bresvick tarttui käteeni ja veti minut lähemmäs.

"Älä kuvittelekaan", hän sihahti korvaani. Kurkustani kohosi murina ja paljastin hampaani.

"Mä en ikinä turvautuisi sinitakkien apuun." Se oli tavallaan valetta, sillä ajatus oli käväissyt mielessäni, mutta egoni ei olisi ikimaailmassa kestänyt sitä, että syöksyisin sinitakkien syliin pyytämään apua.

Kohta Bresvick irrotti minusta, koska hän kääntyi yhden luoksemme lähes huomaamatta ilmaantuneen sinitakin puoleen. Vaaleahiuksinen, ei ihan täysiin mittoihinsa kasvanut poika hymyili Iveralle, joka yritti parhaansa mukaan myös hymyillä.

"Moi, Ivera. Ei ollakaan nähty aikoihin!" poika hihkaisi. Tiesin, että Ivera saattaisi saada tästä hyvästä puukoniskun selkäänsä. Hän varmasti tiesi sen.

"Moi, Ruloh", Ivera tervehti vaisusti.

"Mitä sä teet täällä?" Rulohksi sanottu poika kysyi ja katsoi minua, Karikia ja Bresvickiä hymyillen. Minun oli hymyiltävä takaisin, koska hän näytti niin iloiselta.