Viattoman Tytön Varjo

Luku 12 - Veckerlendien talo

Nojasin päätäni hevosvaunujen ikkunaan ja katsoin kaupungin katuja, joilla pyöri paljon ihmisiä. Katsoin koko ajan tarkasti jokaista ihmistä yrittäen löytää tuttuja kasvoja. Ivera oli ottanut käsirautani pois, joten pystyin pitämään toista kättäni vaunun seinää vasten.

En tiedä, oliko Ivera vain kokematon vai huono kuski, mutta hevosvaunukyyti ei ollut mitenkään elämäni parhaimpia. Vaunut nimittäin heiluivat ja poukkoilivat tiellä ja toisinaan kuulin vaunun ikkunasta Iveran kiroamisen ja hevosen hirnunnan.

Viimein vaunut pysähtyivät ja Ivera avasi oven.

"Saavuimme päämäärään, ulos sieltä", hän puhui asiallisella äänellä, kasvoillaan ylimielinen ilme. Kampesin itseni pystyyn ja hoipertelin vaunujen ovelle joutuen ottamaan tukea seinästä. Ivera ojensi kätensä, mutta minä en ollut huomaavinani, kompuroin vain alas vaunuista.

Ivera oli mennyt vaunujen kanssa omakotitalon takana olevaan talliin. Nojauduin tallin seinään odotellessani, että Ivera laittoi mustan hevosen karsinaan. He asuivat varmaan kaupungin laitamilla, jossa oli paljon omakotitaloja.

"Tule, mä vien sut kellarin oven kautta", Ivera sanoi ja tarttui käteeni.

"Ai, saanko mä taas asua varastossa?" sanoin kuivasti. Ivera vilkaisi minua virnistäen.

"Haluatko sä?"

"Tietysti, annapa vielä haavankin tulehtua ja jätä mut nälissäni lukittuun tilaan", puhuin sarkastisesti. Ivera pyöräytti silmiään ja raahasi minut nurmikkoisen pihan poikki punaisessa talossa olevalle tummalle ovelle. Hän vei minut ovesta harmaaseen puuportaikkoon, joka johti ylöspäin. Seinät olivat puunväriset ja niillä oli joitakin taideteoksia, jotka näyttivät itsetehdyiltä. Ylhäällä Ivera avasi oven, joka johti hänen talonsa yläkerran käytävään. Jostain syystä kellarin portaista ei päässyt alakertaan.

Ivera vei minut huoneeseensa ja tönäisi silloin kevyesti kauemmas itsestään. Portaissa hän oli joutunut miltei kantamaan minut. Hän virnisti, kun kaaduin hänen sängylleen. Se oli puinen pylvässänky, jossa oli aivan ihanan pehmeä patja. Kun katsoin huonetta, huomasin puisen vaatekaapin, työpöydän ja tapetilla vuoratut seinät, joissa oli alempana lautoja. Tällä talolla oli selvästi tietty teema.

Haavaa vyötärölläni jomotti, mutten piitannut juuri nyt. Suljin vain silmäni ja vedin syvään henkeä. Tähänhän voisi jopa tottua.

"Sä voit nukkua siinä jos huvittaa. Mä olen tottunut nukkumaan patjalla, kun Liam on täällä yötä", Ivera kuului sanovan. Hän oli mahdollisesti siirtynyt istumaan työpöytänsä ääreen. Nopealla vilkaisulla totesin hänen istuvan sen päällä. Siis pöydän.

"Tiedätkö, sä olet aika mielenkiintoinen murhaaja", hän sanoi yhtäkkiä. Tunsin lihasteni jännittyvän.

"Sä et ole vieläkään yrittänyt surmata mua. Miksi?" kuulin hänen sanovan.

Olin pitkään hiljaa haluamatta keksiä mitään vastausta. Tiesin kuitenkin Iveran alkavan jankkaamaan, mikäli en antaisi vastausta.

"Mä en tiedä. Sitä paitsi mä olen surmannut vain ihmisiä, jotka mun on käsketty surmata."

Ivera ei onneksi ehtinyt sanomaan mitään, sillä kuulin jonkun kolkuttavan oveen. Iverakin kuuli sen, sillä hän käski minun odottaa ja lähti huoneesta.

Ulko-ovi avautui ja Ivera tervehti jotakuta iloisesti.

"Moi, haittaako, että mä toin Robinin?" se ääni oli tuttu, mutta koska kuulin sen niin hiljaa, en saanut kiinni puhujasta.

"Joo, ei mitään, mutta tiedoksi vain, että mulla on eräs tuolla yläkerrassa", Ivera kuului sanovan.

"Öö Kuka? Joku yhden illan juttu vai?" uusi ääni naureskeli. Pyöräytin itsekseni silmiäni.

"Ei ihan. Mulla oli muuta tekemistä illalla", Ivera vastasi. Niinkin hiljaisena pystyin kuulemaan hänen äänestään leikkisän pilkkeen.

"Selvä", tuttu ääni, jota en tunnistanut sanoi venyttäen.

Kohta askeleet kiipesivät ylös portaita. Ovi avautui ja samassa kuului huudahdus: "Mitä helvettiä?" Nyt tunnistin sen äänen, sillä siinä oli tuttu korostus. Liam.

"Häh? Kuka tuo on?" tuntematon ääni kysyi. Hän oli poika ja päättelin hänen olevan myös suunnilleen minun, Liamin ja Iveran ikäinen.

"Salamurhaaja", Ivera vastasi yksitoikkoisesti.

Kuului hermostunutta naurua. "Ei kun oikeasti", poika sanoi.

"Voidaan kokeilla, olenko mä salamurhaaja vai en", sanoin, avasin silmäni ja vääntäydyin varovasti pystyyn. Ovella seisoi Ivera, Liam ja lyhyt poika, jolla oli tumman kellanpunaiset, pörröiset hiukset, vihreät silmät ja kalpea iho. Hänellä oli yksinkertaiset vaatteet, eikä hän näyttänyt mitenkään erityisen rikkaalta.

"Kuka tuo sitten on?" tuhahdin katsoen punapäätä.

Ivera viittasi päätään tätä kohti. "Liamin poikaystävä", hän vastasi. "Robin." Hän loikki sänkynsä luo ja istui tahallaan todella lähelle minua.

"Ja tämä tässä on Nelia, entinen salamurhaaja, joka on ollut mun vankini ja nyt mä olen hänen suojelijansa", hän sanoi katsoen poikia iloisesti. Irvistin ja vetäydyin hieman kauemmas, Ivera katsoi minua virnistäen omahyväisesti.

"Hän pelasti mut kerran ja mä pelastin hänet yöllä."

"Ai, mä luulin että Benit pelasti mut", mutisin. Liam näytti ymmärtävän, mistä Ivera puhui.

"Wylan puhui jotain tunkeilijoista, jotka kävivät vangin kimppuun", hän sanoi.

"Kiva että tekin olette täällä. Schanilla ei nimittäin voi mennä kauaa keksiä, missä mä piileskelen", sanoin hymyillen ikävästi. Pojat vilkaisivat toisiaan pikaisesti. Liam käänsi katseensa Iveraan.

"Mitä hän tarkoittaa?" hän kysyi hieman säikähtäneenä.

Ivera kohautti olkiaan välinpitämättömänä. "Hänen entinen väkensä, palkkamurhaajien joukko jahtaa häntä ja haluaa hengiltä, ei mitään ihmeellistä."

"Ei ihmeellistä? Sä piilottelet talossasi tyttöä jota yritetään murhata!" Robin huudahti.

Ivera kohautti jälleen olkiaan. "Niin? Tuo tuossa on murhaaja."

Annoin keskustelun lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja annoin itseni kaatua selälleni patjalle. Tajusin nyt, että pylvässängyn pylväiden varassa oleva kankainen katsos esitti tähtikarttaa. Tajusin hymyileväni sille. Oman tähtikarttani olin jättänyt piilopaikkaan.

"Ei se sittenkään vaikuta kovin murhanhimoiselta", Robin kuiskasi.

"Ei niin", Liam vahvisti. Ivera kuului naurahtavan pehmeästi. En jaksanut huomioida heitä, vaan annoin itseni vaipua jonkinlaiseen unenomaiseen tilaan.

Tämä ei ollutkaan niin kamalaa. Iveran kotona oli... Tavallaan rauhallista. Kukaan ei ollut lyömässä, roikottamassa kattoon tai antamassa loputtomasti käskyjä - tai Iverasta en ollut ihan varma, mutta hän tiesi ihan hyvin, että jos hän kohtelisi minua huonosti, lähtisin heti kun pystyisin siihen.

Jossain vaiheessa aloin nähdä unta.

Kävelin pitkin pimeää katua. Kun sanon pimeää, tarkoitan sitä. Taivas oli pikimusta.

Hätkähdin, kun takaani kuului askeleita. Lähdin juoksemaan. Askeleet kuuluivat yhtä nopeina, mutta ne pysyivät silti perässäni. Tunsin kauhua, jollaista en ollut ennen tuntenut. Kiihdytin vauhtiani, kunnes tuli vastaan tien reunus, jota en huomannut. Kaaduin kasvot edellä tielle kiroten.

Yhtäkkiä vahva käsi tarttui niskaani ja nosti ilmaan kuin pahaisen kissanpennun. Tunsin, kuinka veitsi laskeutui kaulalleni.

"Tietysti mie palasin hoitelemaan siut", kuulin Schanin äänen ennen kuin hän viilsi kurkkuni auki.