Viattoman Tytön Varjo

Luku 4 - Koti

Yhtäkkiä hevosvaunut, joihin Ivera oli minut passittanut, pysähtyivät. Liam istui penkillä minua vastapäätä. Hän oli väittänyt kovasti vastaan, kun Ivera oli käskenyt hänet kanssani vaunuihin.

Ovi avautui ja Ivera livahti sisään keihäänsä kanssa.

"Nytkö me ollaan perillä?" kysyin kuivasti. Liam kuiskasi Iveralle jotain, johon Ivera pudisti päätään. Sitten hän polvistui eteeni ja katsoi minua silmiin.

"Mä vapautan sut nyt", hän ilmoitti matalalla äänellä.

"Mitä?" minä ja Liam hämmästelimme.

"Mä vapautan sut ja päästän sut palaamaan mihin ikinä palaatkaan. Mä toivon, ettet sä palaa niiden luo, mutta jos palaat, mä en halua, että susta on enää haittaa. Mikäli sä teet enää mitään pahaa, mä lupaan, että hoidan sut omin käsin pois pelistä", hänen äänensä oli täysin väritön, eikä siitä pystynyt päättelemään yhtikäs mitään. Hän otti laukustaan pussin, ojensi sen minulle ja leikkasi keihäällään minua sitovat köydet poikki. En keksinyt mitään sanottavaa.

"Mitä sä nyt kuvittelet tekeväsi?" Liam sihisi Iveralle.

"Ei hajuakaan, mutta toivon tekeväni oikein", Ivera vastasi.

Asettelin kauluksen takaisin ja kätkin pussissa olleet veitset ympäri vaatteitani. Sitten lähdin vaunuista ja nopeasti juoksin vilkkaan kadun poikki vilkaisematta taakseni. En kiittelisi kidnappaajaani enkä jäisi empimään. Nyt menisin vain päämajaan ja keksisin matkalla jonkin tarinan sille, että olin yön yli poissa ja etten hoitanut työtäni.

Kun olin päässyt Shiien-joelle, laskeuduin joen rantaan ja pysähdyin sillan alle. Mikäli joku seuraisi minua, tulisi hän pian paikalle. Löisin vaikka vetoa, että Ivera oli lähtenyt perääni. Odotettuani kuitenkin hetken, ei ketään tullut, joten pinkaisin juoksuun, ylitin joen nopeasti siltaa pitkin ja päästyäni tiheästi asuttuun kaupunginosaan, jossa oli vanhoja rakennuksia, käännyin kapeille, todella vanhoille kujille ja livahdin matalasta ovesta sisään lämpimään tilaan. Lukitsin oven perässäni ja kiipesin portaat ylös nopeasti. Ivera oli antanut minulle puhtaan, oman paitani näköisen paidan ja puhdistanut haavani yllättävän hyvin. Nyt vyötäröni sattui juoksemisen jälkeen taas, mutta haava ei ollut tainnut aueta. Olin pikaisesti vilkaissut erään talon ikkunasta, että näytin tavallisen väsyneeltä ja pöllähtäneeltä ja ettei vaatteillani ollut paljon verta. En ollut aikeissa keksiä tarinaa siitä, miten olin tappanut jonkun ja saanut samalla verta vaatteilleni.

Kun saavuin tupaan, jossa väki oli syömässä, juttelemassa, mahtailemassa saavutuksillaan, riitelemässä ja suunnittelemassa tulevia keikkoja, yritin mennä nopeasti huoneen poikki omaan huoneeseeni, mutta joukon johtaja, Schan, pysäytti minut. Varmaan kolmikymppinen mies ruskeilla hiuksilla ja jeesusparralla, tarttui käteeni ja katsoi minua läpitunkevasti tummilla vihreillä silmillään.

"Mistäs sitä tullaan? Et sie täällä ainakaan yötäs viettänyt", hän puhui matalalla äänellään.

"En mä voinut palata illalla. Tuli ongelmia herra H- siis tehtävän kanssa, kun Kaartin tyyppi hyökkäsi kimppuun. Piti piiloutua yöksi odottamaan", selitin tarinan, johon olin viimein päätynyt. En tavallaan valehdellut, pelkistin vain totuutta.

Schan rypisti otsaansa. "Ei siulla kai siihen yli vuorokautta mee", hän huomautti.

"No... mä kyllä yritin vielä löytää herra Hecariksen, muttei se oikein onnistunut", sen sanottuani Schanin ote tiukkeni, jolloin ymmärsin, mitä olin mennyt sanomaan. Ei minun kuulunut tietää kohteeni nimeä.

"Timy näki siut kaupungilla", hän sanoi. Pakotin itseni olemaan hätkähtämättä kuultuani sen. "Sie nousit vaunuista ja lähdit muina miehinä pois. Ettet sie vaan olisi veljeillyt ulkopuolisten kaa."