Viattoman Tytön Varjo

Luku 18 - Mahdin kirous

Vastoin Benitin käskyä, oli Ivera ammutun kätensä kanssa päättänyt mennä taisteluharjoituksiin, joita Eshe piti harjoittelijoille ja uusille Kaartin jäsenille ja joihin Ivera tykkäsi osallistua toisinaan.

Seurasin sivusta, kun kaikki olivat yhtä aikaa isolla kentällä taistelemassa. Minut oli kutsuttu mukaan, mutta olin kieltäytynyt. Pelkäsin jonkun osuvan haavaani ja halusin myös harjoittaa uusia aistejani. Siitä asti, kun ne olivat voimistuneet vuosi sitten, olin harjoitellut niiden säätelyä, mutta olin silloin kyllästynyt ja pelännyt Schanin saavan tietää. Nyt, kun ne olivat jälleen voimistuneet siitä, millaisiksi ne olivat puoli vuotta sitten jääneet, pidin hyvänä ideana aloittaa harjoittelun uudelleen. Ajatella, minulla oli riesanani Schan ja myös haltijavoimani.

Keskityin vuoron perään eri taistelijoihin. Keskitin haju- ja kuuloaistini kerralla johonkin tiettyyn alueeseen salissa, kun yhteen ihmiseen keskittyminen ei ottanut tuulta alleen. En pystynyt säätelemään aistejani, mutta sentään minun onnistui keskittämään kuuloani ja haistamaan vain tiettyjä hajuja. Tosin väen paljous sekoitti minua hiukan.

Ivera tarkkaili minua jatkuvasti. Ei minun tarvinnut katsoa häntä tietääkseni sen. Nyt kun olin antanut Kaartille kaiken mieleeni tulevan tiedon, jonka olin valmis jakamaan, eivät Kaartin tärkeimmät henkilöt olleet enää kiinnostuneita minusta, paitsi että Eshe, joka seurasi harjoituksia sivusta, vilkuili minua vähän väliä. Hän ei varmasti luottanut minuun tarpeeksi antaakseen minun vain seistä kentän laidassa tarkkailemassa harjoituksia. Tarkemmin ajateltuna Ivera ei myöskään tainnut olla kertonut, että olisin paikalla, eikä myöskään aisteistani - kuten olin pyytänyt.

Pian Kaartin kolmannen ryhmän vaaleahiuksinen johtaja marssin luokseni ja pysähtyi eteeni. Nostin katseeni häneen.

"Mitä sä vartioit siinä?" hän kysyi tylysti.

"Eikö täällä nykyisin saa seistä missä huvittaa?" kivahdin.

"Et sä", Eshe sihahti. Irvistin pienesti.

"Mä vain seuraan harjoituksia", sanoin hilliten ärtymystäni sen verran, etten sähissyt päin hänen naamaansa.

"Miksi? Aiotko tappaa jonkun hankkimalla ensin tietoa liikkeistämme?"

"En aio tappaa enää ketään!" sähähdin ja tällä kertaa paljastin hampaani, jotka eivät olleet palautuneet. Eshen otsa rypistyi ja kun hän oli pikaisesti vilkaissut hampaitani, kääntyi hänen katseensa silmiini.

"Ei hitto. Mun pitää mennä", kuulin Iveran sihahtavan kentän toiselta laidalta. Kirosin mielessäni. Aistini voimistuivat jälleen. Haistoin kentällä löyhkäävän hien nyt paljon voimakkaammin, Iveran ominaishaju leijui nenääni ja Eshen oma haju oli niin lähellä, että hän olisi voinut yhtä hyvin olla ihan liki minussa. Ei kun hei- olihan hän, nimittäin hänen nenänsä miltei koski omaani, kun hän sähisi päin naamaani:

"Mikä sä olet?"

Estin itseäni perääntymästä. Sen sijaan tein vielä pahemman virheen. Minä nimittäin tönäisin Eshen kauemmas. Sillä hetkellä, kun hän horjahti niin, että oli vähällä kaatua, ymmärsin, että jopa voimani olivat kasvaneet.

Hetkessä Ivera oli vierelläni ja veti minut kauemmas Eshestä, joka katsoi minua melkein yhtä tappavasti kuin minä häntä. Melkein.

Raivo kuohui suonissani, terävät hampaani pureutuivat yhteen, kuulin aivan kaiken salissa ja haistoin myös nykyisyyden lisäksi menneisyyden. Pystyin jopa maistamaan ne hajut kielelläni. Tiesin täriseväni. Pakottava tarve hyökätä Eshen kimppuun oli niin voimakas, että olisin tehnyt sen, ellei Ivera olisi tarttunut tiukasti ranteisiini ja vetänyt itseään vasten niin tiukasti, ettei minulla ollut mahdollisuutta liikahtaakaan. Tappajan vaistoni eivät olleet koskaan hävinneet, niille ei vain ollut ollut käyttöä, mutta heti suuttuessani kaikki saivat kiittää minun hyvää itsehillintääni.