Viattoman Tytön Varjo

Luku 29 - Kartano vailla kunniaa

Aurinko vasta nousi, kun makasin sängylläni ruhjottuna harjoitusten jälkeen. Miqin ja Teran tekemät haavat polttivat taas ja harjoituksissa tulleet haavat halusivat polttaa raajani irti. Etenkin jalkani, joissa kummassakin oli syvät viillot Iveran ja Pykin iskujen jäljiltä, olivat tehdä minut hulluksi.

Olin ehtinyt oppimaan monta uutta taistelutekniikkaa yhden tunnin aikana. Kuinka paljon oppisin, jos alkaisin sittenkin leikkiä mukana tässä joukossa?

Maj oli ollut aikeissa puhaltaa pelin poikki jo kolmea vastustajaa ennen Iveraa, sillä hän oli nähnyt silmissäni liekin, josta tiesi minun pian menettävän otteen. Että ylittäisin rajan säännöstellyn itsehillinnän ja silkan murhanhimon välillä. Hän oli nähnyt, kuinka kovasti todella halusin repiä jokaisen vastustajani riekaleiksi.

Vaihdoin vaatteeni huoneen kulmasta löytyneen pinon paljon käytännöllisempiin, lämpimämpiin ja suojaavampiin vaatteisiin ennen kuin astuin käytävään. Olin puhdistanut haavani aiemmin varastamani pullon sisällöllä ja sitonut jaloissani olevat haavat.

Vastahakoisena hiivin käytävän poikki, kuljin portaita alas ja menin ruokasaliin. Vatsani kurni, joten päätin luopua hetkeksi päättäväisyydestäni - vain hetkeksi.

Kuulemma ruokasalissa oli kaikille vakiopaikat. Minun ei tarvinnut kun vain vilkaista Teraa ja Miqiä ennen kuin haistatin pitkät säännöille. Ei Naimee minulta henkeä veisi siksi, että istuin väärässä paikassa. Ja mitä sitten, vaikka veisikin? Harpoin salin päädyssä olevaan pöytään ja sen enempää puhelematta, istuin Naimeen viereen tyhjälle tuolille.

Naimee ei ensin sanonut mitään. Niinpä otin pöydältä ruokaa tyytyväinen hymy kasvoillani.

"Kuulin, miten rökitit puolet tunnin opiskelijoista. On hienoa, että osaat taistella, mutta jos kuvittelet, että omiesi pettämisestä ei tule seurauksia, olet täysin väärässä", Naimee puhui viimein kääntämättä katsettaan minuun.

"Olen kuullut saman virren ennenkin. Mä en silti aio olla täällä antamassa yksien paloitella mua raudalla. Nämä eivät ole väkeäni. En ole millään tavalla velkaa teille kenellekään. Jos olen, tappakaa mut sitten", murisin ja haukkasin palan sitkeästä lihasta kuin se olisi ollut silkkaa vaahtoa.

"Voi, miksi tappaisin sinut? Se olisi silkka armahdus. Sinusta on hyötyä täällä, ja tiedän kuinka yksin olet tässä maailmassa. Ajatella, miten herkästi ajat kaikki luotasi."

En välittänyt Naimeesta, jatkoin vain syömistä. En antanut hänen saada minua menettämään hermojani.

"Oletko kuullut tarinaa siitä, kuinka kerran niin mahtava salamurhaaja lähetettiin murhaamaan kaksi rikasta maanomistajaa?" Naimee kysyi yhtäkkiä. Siihen vain irvistin ja sivuutin kysymyksen. En alkaisi nyt kuuntelemaan mitään tarinatuokioita.

"Joskus toiste siis", Naimee totesi. "Olet varmasti iloinen kun kuulet, että osa väestä täällä on lähdössä lähiviikkoina. He ovat vain käymässä juhlan vuoksi."

Käänsin kiukkuisen katseeni Naimeehen ja kysyin minua vaivanneen kysymyksen: "mikä tämä paikka edes on?"

"Rakennusta taidat tarkoittaa - siis kun sinähän tiedät, keitä me olemme. Tämä on Solertauh, meidän kotimme. Etkö ole sattunut katsomaan ulos ikkunoista?" En ollut halunnut katsoa ulos. "Olemme lähestulkoon kaupungin keskellä, tämä kartano kuului joskus rikkaalle miehelle, ei ketään enää nykyisin kiinnosta, kenelle tämä paikka kuuluu."

Haukottelin osittain näön vuoksi ja puraisin jälleen sitkeää lihaa. En halunnut tietää, mitä väki oli tullut juhlistamaan. Jonkun murhaako? Vai jotain pahempaa? Suunnitteilla olevaa murhaa.

"Milloin saan aseeni?" Kysäisin.

"Sen perusteella, mitä Maj kertoi, et todellakaan vielä. Olemme palkkamurhaajia, mutten halua sinun käyvän tappamassa puolia omistamme", Naimee suorastaan nauroi. Virnistin ikävästi.