Viattoman Tytön Varjo

Luku 30 - Jumalan Kynsi

Odotin valppaana montun pohjalla. Aamulla saamistani vaatteista oli hyötyä nyt taistelussa. Aseita en kaivannut, vaikka Emphillä niitä oli enemmän kuin sormia - eli ainakin yli yhdeksän. Olin valmis viemään tai menettämään hengen. Sen palon näki kasvoistani ja se sai Emphin ystävätkin värähtämään hieman. Osa salamurhaajista on psykopaatteja, osa köyhiä ja osa uskoo silmä silmästä -kostoon. En tiedä, mihin niistä minä kuulun ja miksi olin tänne päätynyt.

Viimein Emph liukui kuopan pohjalle ja heti kun tuomariksi valittu tyttö, Gini, antoi lähtökäskyn, syöksyi haltija minua kohti. Hän uskoo raakaan voimaan, tajusin heti. Niinpä käytin aivojani ja nopeuttani hyväksi ja luikahdin pois alta antaen Emphin horjahtaa. Hän ei silti kaatunut saatuaan hännällään tasapainon. Saman liikkeen toistuttua useamman kerran, Emph alkoi oppia. Niinpä hän alkoi harhauttaa ja vaihtoi sitten kohtaa, johon hyökätä. Harmi vain, että olin oppinut ennustamaan jokaisen liikkeen.

Viimein Emph sai ensimmäisen osumansa, joka oli niinkin luja, että lensin nurin. Emph ehti käydä kimppuuni siinä ajassa, kun makasin maassa, mutta se olikin hyödyksi minulle, sillä sain pyöräytettyä hänet alleni iskien samalla hänen päänsä vasten montun kivistä ja hiekkaista pohjaa. Sain lisäsekunnin ja käytin sen hyvin; nappasin molemmilla käsilläni yhdet Emphin veitset ja siirsin ne nahkapanssarini suojiin. Sen jälkeen hän oli jälleen havahtunut ja potkaisi minua jalkojen väliin. Älähdin ja vastasin iskuun lyömällä melkein Emphiltä hampaat kurkkuun. Kun hän viimein heilautti päätään oikein, hampaani iskeytyivät hänen kaulaansa nopeammin kuin uskoisi minkään pystyvän liikkumaan.

Emph sätki, taisteli vastaan, jopa pääsi kääntämään minut alleen, mutten irrottanut.

"Kirottu sekaveri!" hän rääkäisi ja tunsin veitsen osuvan nahkapanssarin sivuun. Heti sen jälkeen tartuin Emphin käsiin ja puristin veitset irti tämän otteesta. Otin veitset itselleni, irrotin hampaideni otteen ja laitoin veitset Emphin kaulan molemmin puolin. Emphin kaverit huusivat jo ylhäällä minua lopettamaan. En tosiaankaan kuunnellut. Halusin raadella Emphin kappaleiksi. Todella halusin.

"Viimeisiä sanoja?" sähisin päin Emphin kasvoja hampaat ja suupielet hänen veressään, jota vuoti montun pohjalle. Emph irvisti ja nosti päätään lähemmäs kasvojani niin, että tiesin hänen sanovan kohta jotain todella myrkyllistä. Silloin kuitenkin kuulin kenkien liukuvan montun seinämää pitkin ja tuttu kosketus kietoutui ympärilleni vetäen minut pois Emphin päältä.

Heti, kun Ivera otti veitset käsistäni ja tarttui niihin, heräsin siitä maailmasta, johon olin uponnut. Valtava mustaruskea, jäänsinisilmäinen lumileopardinnäköinen kissapeto loikkasi Emphin ja minun väliin. Olento murisi ensin minulle ja kääntyi sitten Emphin puoleen. Se sähisi, murisi ja istui alas, kun Emph nousi ja luikki pois paikalta ystäviensä kanssa. Varmaan kantelee Naimeelle, ajattelin kiukkuisena.

Kissapeto kääntyi jälleen puoleeni ja hiiren hiljaisin askelin se tassutteli lähemmäs minua ja työnsi päänsä aivan kasvojeni eteen silmissään hurjistunut katse. Osasin heti yhdistää silmät, hajun ja katseen. Pyk oli niin hurjistunut, että harkitsin lähteväni pois, kunnes tajusin Iveran pitelevän minua tiukasti paikoillaan veitset käsissään.

Pyk katsahti Iveraan komentavasti, jolloin tämä patisti minut pystyyn.

"Mitä? Ymmärrätkö sä häntä?" murahdin kiukkuisena. Ivera ei välittänyt vastata. Hän irrotti ympärilleni kiedottujen käsivarsien otteen ja tarttui puolestaan ranteeseeni laitettuaan toisen veitsen pois. Omituinen väristys kulki lävitseni.

"Tule, Naimee ei saa kuulla tästä. Pyk selittää, kun se on käynyt omassa huoneessaan", se oli ainoa asia, mitä Ivera sanoi, ennen kuin hän raahasi minut yläkertaan ja vielä niin ylös, että pääsimme nuorten makuutiloihin. En vastustellut, mutta en toisaalta myöskään tehnyt Iveran työstä helppoa. En puhunut hänelle, en kiitellyt, että hän pysäytti minut ennen kuin tapoin Emphin, enkä kysynyt, miksi ja miten hän ja Pyk olivat saapuneet juuri silloin paikalle ja miksi haltija ylipäätään oli ollut Pykin kanssa.

Ivera oli johdattamassa minut tilaan, jossa hän ja moni muu nukkuivat, mutta kieltäydyin ja lähdin minulle annetun huoneen suuntaan. Ivera seurasi ja sulki huoneen oven perässään, sillä minä olin jo istunut sängylleni ja katselin ulos ikkunasta. Ulkona, rautaisen aidan toisella puolella odotti kaupunki. Olin päässyt Garesjekiin, mutten silti ollut vapaa, kuten olin ajatellut.

"Mitä alhaalla oikein tapahtui?" Ivera kysyi viimein. Kohautin olkiani välinpitämättömänä.

"Emph suuttui väliintulostani salissa ja ei uskonut sanoessani olevani Jumalan Kynsi ja se samainen tyttö, joka karkasi näiden joukosta. Mä haastoin hänet taisteluun - ja voitin. Menetin siinä samalla itsehillinnän."

"Niin ei saa enää tapahtua", minä ja Ivera käänsimme katseemme Pykiin, joka oli hiipinyt paikalle ja seisoi nyt avoimen oven luona. Kallistin päätäni kysyvänä.

"Olen ehkä Naimeen yksi lähimmistä työntekijöistä, mutta arvostan enemmän omaa mielipidettäni kuin hänen", hän sanoi sulkiessaan oven. "Naimee päätti, että jos toinen teistä vastustaa, molemmat kärsivät. Yksikin virhe jommaltakummalta niin molemmat kuolevat. Hän on liian kaunopuheinen sanoakseen sitä juuri noin, mutta sitä hän silti tarkoitti." Silmissäni sumeni pieneksi hetkeksi ja äänet häipyivät näkymättömän kuplan ulkopuolelle. Olin ajatellut hylätä Iveran ja jättää oman onnensa nojaan, mutta se vaihtoehto, että minun tekoni johtaisivat hänen kuolemaansa... Se oli täysin eri juttu. Se vei pienimmänkin toivon kipinän.

"Me jäädään siis tänne, eletään kurja elämämme loppuun ja tullaan lopulta hirtetyiksi", kuulin ääneni sanovan. Se oli täynnä epätoivoa ja tiesin vaikuttavani tosi eksyneeltä.

"Tai käyttäydytään nyt ja saadessamme sopivan tehtävän, me lähdetään", Ivera sanoi.

Irvistin. "Mulla meni siihen melkein kymmenen vuotta. Ajattelitko sä olla täällä niin kauan?"

"Naimee tykkää lähettää väkeä tehtäville ja odottaa, pettävätkö he hänet", Pyk pisti väliin.

"Hienoa. Hän siis lähettää meidät lähiaikoina tehtävälle, jolla hän odottaakin meidän pettävän hänet tai hän odotuttaa kymmenen vuotta", Ivera sanoi ääneen saman asian, mitä minä ajattelin.

"Mä keksin jotain", Pyk lupasi. "Siihen asti pitäkää matalaa profiilia."

Ivera huokaisi ja painoi päänsä vasten kättään, joka nojasi hänen polveensa hänen istuessaan sänkyni päädyssä. Minä kohotin kulmiani kiukkuisena.

"Ihan tosi? Tuoko on se, mitä saan kuulla ihan missä vain, mihin koskaan menen."

Pykin korvat liikkuivat taakse kuin hän olisi luimistanut niitä. Se vaikutti olevan myötätunnon ele. Kukaan ei sanonut enää mitään. Lopulta Pyk'kin istui alas. Istuimme kolmestaan sänkyni laidalla. Kukaan meistä ei todella tuntenut toisiamme, etenkään Pyk meitä tai me häntä, mutta silloin kun kyse oli elämästä ja kuolemasta, omituisia yhdistelmiä ilmenee.