Viattoman Tytön Varjo

Luku 20 - Ensimmäinen taistelu perhettä vastaan

Viimein haju keskeytyi, kun Ivera oli mennyt sisälle erääseen pieneen rakennukseen. Ei. Ei hän ollut mennyt siihen rakennukseen - hänet oli viety sinne. Ilmassa leijui monia tuttuja hajuja, jotka eivät kuuluneet Kaartille ja jotka saivat vatsassani tuntumaan möykyn.

Pala kurkussani käänsin katseeni Kallaan. "Mitä siis on tapahtunut?" Kysyin viimein.

"Ivera lähti yöllä ensimmäisen ryhmän kanssa etsimään palkkamurhaajia sen jälkeen, kun yksi pieni partio hänen ryhmästään oli törmännyt heihin. Iveran joukko joutui yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Ivera otettiin vangiksi", Kalla selitti lyhyesti samalla kun hän laskeutui hevosen selästä. "He odottavat sinua, joten mene kauemmas täältä. Terez on jo hakemassa vahvistuksia, hän voi seurata hajuamme."

Hyppäsin alas hevosen selästä. "Siksi mä tulenkin mukaan. Schan odottaa mua", siinähän ei ollut mitään järkeä. Tuijotin Kallaa pitkään, kunnes hän viimein lähti viemään hevosta hieman kauemmas ja heitti minulle kaksi pientä tikaria. Kun hän palasi, olin jo poissa.

Makasin viereisen rakennuksen katolla ja tarkkailin rakennusta, johon Ivera oli viety. Olin löytänyt nopeasti Schanin joukon kannalta sokean pisteen, josta näin suoraan sisälle. Sen lisäksi olin löytänyt edessäni olevasta rakennuksesta lasikaton. Tiesin ainakin, miten aioin hyökätä sisään.

Tarkkailin silmää räpäyttämättä rakennusta. Schan saisi vielä katua sitä, että hän oli hyökännyt Iveran kimppuun ja lähettänyt vieläpä Bresvickin minun perääni.

Juuri kun vartiossa olleet kolme palkkamurhaajaa lähtivät alas tasanteelta ison varastorakennuksen seinustalta, nousin ja lähdin liikkeelle. Hyppäsin sulavalla loikalla varastorakennuksen vartioimattomalle katolle ja hiivin lasin luo äänettömin askelin. En saisi jäädä nyt kiinni.

"Kaarti tulee hakemaan mut. Ne ottavat teidät kaikki kiinni!" Ivera sähisi. Kuulin sen lähes täydellisesti haltijankuulollani.

"Entä se siun lemmikkisi? Eikö Neljä muka tule hakemaan siuta?" Schan puhui kylmän rauhallisena.

"Mitä...?" Ivera murahti. Olin oikeastaan vaikuttunut, kuinka hölmistyneeltä hän oikeasti kuulosti.

"Kyllä sie tiedät. Se koirahan seuraa siuta", ne sanat saivat vihan kuohumaan sisälläni. Ivera esitti yhä, ettei hän ymmärtänyt laisinkaan, mitä Schan puhui.

"Sie tiedät, mikä se narttu on. Sie tiedät siitä vaikka mitä. Se on kertonut siulle paljon enemmän, kuin kellekään toiselle. Sen näkee siun tavasta katsoa sitä. Eikä se ole katsonut ketään yhtä luottavaisena kuin siuta - paitsi Timitriä. Ja vanhempiaan."

En ehtinyt edes ymmärtää sisälläni kiehuvaa vihaa ennen kuin olin jo tiputtautunut lasikaton läpi ja tappanut kolme varautumatonta salamurhaajaa. Seuraavia en pystynyt heti tappamaan, joten tyydyin ensin siihen, että yhdet tappoivat toisensa ja sitten hyppäsin tasanteelta alas suoraan Schanin eteen.

Hän seisoi aivan rauhassa, vaikka painoinkin tikareillani hänen kurkkuaan.

"Mitä sä sanoit vanhemmistani?" Murisin terävät hampaat irvessä. Suoraan vieressä oleva tolppaan sidottu, ruhjeille hakattu Ivera seurasi hiljaa tilannetta. Hyvä, hän tiesi, että tämä oli minun asiani.

Schan naurahti synkästi. "Aiotko kiristää miut kertomaan, vai odotatko siihen päivään, jona mie itse päätän kertoa?" Hän sähisi. Tiukensin otetta tikareilla.

"Ehkä mä piristän mieltäni ja paloittelen sut tähän paikkaan suoraan väkesi edessä", murisin.

"Olivathan ne siunkin väkeäs vielä jonkin aikaa sitten", Schan huomautti.

"Mä olen muuttunut sen jälkeen paljon."

"Huomaan."

Hampaani pureutuivat yhteen. "Mä en ole enää koirasi", sylkäisin ja sivalsin tikareilla. Tai olisin sivaltanut, ellei Schanin olisi onnistunut iskeä minua kohtaan, joka sai jalkani pettämään altani. Kuulin kilahdukset tikarien tiputtua ja tömähdin kipeästi lattialle.

"Ai et vai?" Schan nauroi virnistäen synkästi. Kuulin Iveran huutavan jotain, Schanin sanovan jotain takaisin ja käskevän sitten salamurhaajia tekemään jotain. Minun huomioni jossain aivan muualla.

Iveran saappaasta tuli tuttu haju, jonka tunnistin hetkessä. Hornankiveä. Ihmiselle tappavaa, haltijalle ei niinkään.

Lähes huomaamattomasti ryömin lähemmäs Iveraa. Kun laskin käteni hänen jalalleen, Schan luuli varmaan eleen tarkoittavan, että kerroin Iveralle olevani hänen tukenaan. Keräsin kuitenkin voimia ja pomppasin sitten pystyyn kädessäni mustasta kivestä tehty tikari.

Schan katsoi sitä useamman sekunnin ajan arvioiden, kunnes hän käski joukkonsa pysyä loitolla.

"Päästä meidät, tai mä pistän tämän jokaikisen sydämestä läpi!" Sähisin ja uhkasin tikarilla Schania. Kipu säteili kädessäni pidellessäni tikaria. Ivera oli pitänyt sitä saappaansa salataskussa, jossa se ei ollut kosketuksessa ihoon. Nyt kun tikari oli kädessäni, ymmärsin todella hyvin, miksi näin oli.

Pitää kestää vielä hetki, sanoin itselleni ja astuin lähemmäs Iveraa. Mahdollisimman nopeasti leikkasin köydet poikki, ja kun Ivera oli jalkeillaan, käännyin ympäri Schanin suuntaan, joka oli tullut lähemmäs. Hän iski tikarin kovalla ja terävällä kahvan nupilla minua kylkeen. Sävähdin, mutten välittänyt. Kuulin jo Kaartin äänet, vaikka he olivatkin vielä kaukana.

Ivera ilmaantui vierelleni kaksi tikaria käsissään - ne samaiset kaksi, jotka aiemmin pudotin.

"Päästä meidät lähtemään", hän sanoi täydellisen tyynenä. Hänen käytöksensä teki jopa minuun vaikutuksen.

"Luulin tämän olevan vain perheen keskustelu", Schan huomautti. Kurkustani kohosi murinaa ja katseeni oli uponnut häneen. Puristin hornankivistä tikaria niin lujaa, että se tuntui palavan kämmeneeni kiinni. Päässäni jyskytti ja kipu tuntui jokapuolella kehossani. Minun täytyi todella keskittyä pitääkseni tikarin kädessäni ja itseni pystyssä.

Sitten viimein ovet murrettiin ja Kaarti rynni sisään. Se oli viimeinen muisto, joka jäi mieleeni, sillä silloin kaaduin lattialle ja menetin tajuni.