Viattoman Tytön Varjo

Luku 28 - Uupumuksen ja surun keskellä

Liam ja Robin istuivat Garesjekin kahvilan perällä olevan pöydän ääressä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. He eivät tienneet, mitä sanoa. Ivera oli kieltänyt heitä etsimästä häntä ja Neliaa. Robin ja Liam olivat nähneet taistelun, mutta olivat kuunnelleet Iveran käskyä. Silti lopulta kumpikin nosti yhtä aikaa katseensa.

"Meidän on etsittävä heidät."

* * *

Makasin uudella sängylläni useita tunteja. En ollut nukkunut silmäystäkään koko yönä; jonkin aikaa sitten käytävästä oli alkanut kuulua meteliä, kun väki oli alkanut heräillä.

En noussut edes silloin, kun haistoin Pykin oven takana. Enkä edes silloin, kun hän koputti rytmikkäästi lukittuun oveen.

"Jätä mut rauhaan, mä en aio tehdä täällä mitään hyödyllistä", sähisin nostamatta edes päätäni.

"Tiedäthän sä, mitä sitten tapahtuu", se oli silkka toteamus, jonka poika sanoi kylmällä äänellä.

"Ihan sama. Mieluummin mä olen kuollut."

"Siinä tapauksessa haen hieman motivaatiota", Pyk kuului mutisevan ennen kuin hän lähti. En vieläkään noussut. Miqin ja Teran tekemien haavojen kipu oli muuttunut sykähtelyksi, joka lävisti kehoni parin sekunnin välein. Vannoin tappavani heidät vielä. Ja siitä kuolemasta tulisi todella kivulias.

Pian kuului uusi rytmikäs koputus oveen. En vaivautunut sanomaan mitään. Pyk oli palannut mukanaan etäisesti tuttu haju. Se hukkaveri kujalta. 

Huokaisin raskaasti ja painoin kasvoni tyynyyn. Suljin silmäni ja yritin hengittää. Tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle. En ollut enää vapaa. Enkä ehkä tulisi ikinä olemaan. Kaiken lisäksi aistini tavoittivat välillä kaiken tässä rakennuksessa.

Avasin silmäni, kun avain kääntyi lukossa ja ovi avautui. Nostin päätäni sen verran, että näin edessäni olevasta peilistä takanani seisovan ruskeahiuksisen rotevan miehen. Oma peilikuvani sai minut enimmäkseen vain kiukkuiseksi. Olin likainen ja kasvoni ja silmäni olivat punaiset itkemisen jäljiltä.

Hukkaveri tuhahti halveksivasti katsoessaan peilin kautta minua. Siirsin katseeni hänen ivallisista kasvoistaan Pykiin, jonka silmissä häivähti sääli.

Olin jo painamassa kasvoni takaisin tyynyyn, kun voimakkaat käsivarret tarttuivat vyötärölleni ja nostivat ilmaan. Värähdin kosketuksesta lukuisiin kehoni haavoihin. Hetkessä uupumus oli poissa ja raivo kuohahti sisälläni. Olin väsynyt ja mieleni oli epävakaampi kuin koskaan. Nyt ei ollut se hetki, kun joku tuli repimään minut väkisin ylös sängystä.

Loikkasin ketterästi irti otteesta, annoin itselleni sekunnin aikaa päästä tasapainoon ennen kuin otin harppauksen eteenpäin, harhautin hukkaverta iskemällä häntä melkein kasvoihin samalla kun otin hänen vyöltään pienen tikarin. Kun hukkaveri tarttui ranteeseeni ja viskasi minut sivuun, esitin kaatuvani heikkouttani, mutta kun hän aikoi potkaista minua, liu'uin nopeammin kuin kukaan uskoisi mahdolliseksi miehen jalkojen välistä tämän taakse ja potkaisin tätä samalla polvitaipeeseen, kun vedin veitsen hänen kaulalleen hänen romahdettuaan polvilleen.

Pyk katsoi tilannetta kulmat koholla ja vihelsi matalasti. Hukkaveri tarttui nopeasti ranteeseeni ja pyöräytti sitä niin, että veitsi tippui kädestäni. Kirosin, pyörähdin hänen eteensä ja otin matkalla hänen vyöltään uuden veitsen. Samalla hetkellä tiputin sen, kun tunsin kivun viiltävän lävitseni. Sinä lyhyenä hetkenä, kun tuijotin tummaa veistä, hukkaveri tarttui tiukasti ranteisiini ja painoi maahan. Hänellä oli käsissään vahvistetut hanskat, jonka vuoksi hornankivi, josta hänen veitsensä oli tehty, ei haitannut häntä millään tavalla.