Viattoman Tytön Varjo

Luku 9 - Tunkeilijat yössä

Heräsin pimeästä sellistä. Viimeinen yöni enkä saa edes nukkua kunnolla! Minua ärsytti, ja ehkä myös ahdisti seuraava päivä.

Oli hieman viileää ja peitto oli tippunut lattialle. Ikkunasta kajasti kuun valoa, joka ei kylläkään valaissut paljon, häikäisi vain silmiä. Ne eivät kuitenkaan olleet herättäneet minua syvästä unesta. Vaan tömähdys käytävästä oli. Kuulin vaimeaa ääntelyä, kuin joku yrittäisi puhua tukahdutetusti. En pystynyt liikkumaan nähdäkseni käytävään, joka oli myös pilkkopimeä. Se saattoi johtua siitä, että kahleissa oli todella vaikeaa kammeta itseään pystyyn. Ivera oli vieläpä laittanut ne erityisen tiukalle.

Sitten havahduin, kun sellin ovi avautui. Ehdin nähdä kolme mustaa hahmoa pimeässä, ennen kuin joku tarttui niskaani ja minut revittiin voimalla ylös sängystä. Silmäni tottuivat vain sekunneissa pimeään ja erotin kuun valon avustuksella edessäni Schanin kasvot. Jouduin räpyttelemään silmiäni, että tiesin tunnistaneeni hahmon oikein. Samassa tajusin pelätä. Schan virnisti ilkeästi, pamautti minut vasten seinää ja painoi veitsen kaulalleni.

"Tiesin, että sie olisit jonain päivänä kohteemme", Schan murisi korvaani ja lisäsi äänellä, joka oli silkka hiljainen sähinä: "Tiesin, että jonain päivänä sie pettäisit miut." Olin täysin lamaantunut. En kyennyt heti liikkumaan. Kävin katseellani läpi kaksi muuta hahmoa. Karik ja Tilly. Niinpä tietysti.

"Meillä jäi viimeksi juttu vähän kesken kun siulla oli niin perkeleenmoinen kiire juosta pakkoon niiden vankien kanssa", Schan jatkoi. Tunsin veitsen painuvan kurkulleni. Schan virnisti nähdessään kauhistuneen ilmeeni. Hän laittoi veitsen pois virnuillen ivallisesti.

"En mie viitsi veistä siun vereen sotkea", hän kertoi ja juuri kun ehdin huokaista helpotuksesta, hän tarttui vahvalla kourallaan kaulaani ja puristi.

"Apua!" ehdin huutamaan, mutta ääneni tukahtui Schanin otteessa.

"Jos puristan tarpeeksi lujaa, katkeaakohan siun kaulasi. Se olisi palkitseva tappo, etenkin siun kaltaisen nartun kanssa. Usko pois. Siitä asti, kun mie sain tietää millainen pehmo sie oikeesti olet, olen mie vain odottanut hetkeä saada tappaa siut, kuten olen tehnyt monille muille", hän puhui hiljaa puristaen yhä vain tiukemmin kaulaani.

Yhtäkkiä jokin valoi minuun rohkeutta ja minun onnistui potkaista Schania haaroihin. Hän irrotti otteensa. En jäänyt tasaamaan hengitystäni, vaan sinkosin saman tien kohti ovea, joka taisi olla lukossa. Tilly tarttui minuun matkalla, mutta riitti vain, että astuin hänen jalalleen, että pääsin vapaaksi. Yritin samalla riuhtoa käsirautoja irti. Ivera oli laittanut ne niin tiukalle, että ne painoivat ihoani koko ajan. Ivera, perkele. Jos mä kuolen sun vuoksesi, sä olet se, jota tulen vainoamaan lopunikäsi!

Karik kietoi kätensä takaa ympärilleni ja nosti ilmaan. Kiljuin ja potkin ja riuhdoin. Schan oli toipunut potkustani ja asteli nyt lähemmäs. Hän tarttui käsirautojen ketjuun ja nosti käsiäni laiskasti ylemmäs.

"Onpas siulla nätti koru. Harmi vain, että se tekee siusta huonon taistelijan", hän puhui ivallisesti ja antoi käsieni tippua takaisin alas.

"Mähän vasta lämmittelen", vastasin pehmeästi, pomppasin ilmaan, potkaisin Schania vatsaan ja heittäydyin Karikin yli vapautuen samalla tämän otteesta. Juoksin jälleen huoneen toiseen päätyyn iskien samalla Tillyä takaraivoon käsirautojen painavimmilla metalliosilla. Koko tyttö kaatui lattialle pökertyneenä. Hän olisi hetken pois pelistä.

Schan ja Karik olivat jälleen tulossa minua kohti. He yrittivät ajaa minut nurkkaan, mutta hyppäsinkin äkisti heidän välistään. He ilmeisesti hämmästyivät liikkeestä, sillä kumpikaan ei yrittänyt heti pysäyttää minua. Pääsin sängyn luo ja nousin sille seisomaan heti kun olin potkaissut kerran sellin ovea niin, että siitä kuului korvia huumaava rytinä ja varmistuin, että se oli lukossa. Yritin tempoa käsirautoja irti. En pärjäisi pitkälle niiden kanssa. Keksin pian yrittää katkaista ketjun.

Astuin käsirautojen ketjulle ja painoin. Se sattui käsissä julmetusti, mutta painoin silti. Vilkaisin nopeasti Schania ja Karikia, jotka olivat tulossa minua kohti. Kirosin ja painoin lujempaa. Laskin ketjulle aina vain lisää painoa, kunnes tapahtui kohtalokas virhe. Menetin tasapainoni ja kaaduin lattialle suoraan Karikin ja Schanin jalkoihin. Schan kohotti kulmiaan ivallisesti ja vilkaisi Karikia.

"Pitele paikoillaan", hän käski. Karik tarttui rimpuilevaan ja huutavaan minuun, laittoi käden suulleni ja painoi minut tiukasti lattialle.

Sydämeni hakkasi rinnassa ja silmissäni sumeni. Korvissani kuului pelkkää kohinaa. Schan nosti hieman paitaani, repäisi vatsani ympärillä olevat siteet irti ja iski empimättä veitsen vanhaan haavaan. Yritin kiljua, mutta Karik painoi kätensä aiempaa tiukemmin suulleni vaimentaen äänen. En kiljunut pelkästään kivusta, olin oppinut, ettei niin kuulunut tehdä - kiljuin, koska halusin apua.

"Ajattelin tappaa siut kivuttomasti, mutta nyt tulin toisiin aatoksiin", kuulin Schanin äänen. Veitsi porautui syvälle vatsaani ja avasi Iveran tekemän haavan. Hän käänsi veistä haavassa ja varmisti, että se sattui mahdollisimman paljon. Minun ei tarvinnut nähdä mitään tietääkseni, että alleni levisi huomattava verilammikko.

"Luuletko, etten mie huomannut tätä? Kai sen nyt huomaa, jos sie linkutat ja heilut vaaleassa paidassa", Schanin ääni kuului vain juuri ja juuri korviini.

Silloin olin aivan varma kuolemastani ja olin jo aivan valmis lähtemään, kun yhtäkkiä ote minusta irtosi ja veistä painava käsi hävisi. Kuulin meteliä ympäriltäni. Yhtäkkiä se rauhallinen kidutushetki oli muuttunut kaaokseksi.

Tiesin Kaartin saapuneen viimein paikalle, mutta Schan, Karik ja Tilly taisivat päästä pakoon, sillä mikään siitä vähästä, mitä aistini kertoivat ei kielinyt heidän vangitsemisestaan.

Joku liukui lattiaa pitkin luokseni ja ravisti minua. Kaikki astini olivat sumeat ja epäselvät, paitsi tuntoaisti. Kipu haavassa oli silmitön. Nyt en kuitenkaan jaksanut enää huutaa. Haukoin vain henkeä kyyneleet silmissä. Tunnistin niiden käsien kosketuksen, jotka nostivat minut osittain syliinsä ja jotka liukuivat haavalle painamaan sitä.

"Hakekaa apua!" Ivera huusi. "Hän kuolee ilman hoitoa!" hänen äänessään oli pelkoa. Saattoiko hän pelätä puolestani?

"Hänethän hirtetään päivällä", jonkun kaukainen ääni sanoi varovasti.

Minä tiesin, että nyt oli aika puhua. Keräsin kaikki voimani ja vedin henkeä. "Mä kerron kaiken", ääneni kuului pelkkänä kähähdyksenä, vaikka olin kuvitellut huutavani ilmoille ne tärkeät sanat.

"Hakekaa. Apua!" Ivera komensi. Hän painoi tiukasti haavaa ja painoi yläruumiini syleilyynsä. Käsi, jonka tiesin olevan verinen, pyyhkäisi hiustupon kasvoiltani.

"Kaikki järjestyy, kumppari", Ivera kuiskasi värisevällä äänellä. Hapuilin yhä kahleissa olevilla käsilläni Iveran käsivartta. Silloin en ajatellut. Toimin vain, kuten vistoni halusivat. Tunsin Iveran siirtävän toista kättään ja tarttui sillä vasempaan käteeni. Veri pusertui käsiemme väliin, mutta tunsimme toistemme kädet ja niiden lämmön.

Kuulin jonkun äänen, mutten saanut selvää sanoista. Iveran ääni kuului kuitenkin kirkkaana.

"En tiedä. En tosiaankaan tiedä, mutta ehkä tämä tietää."

Makasin lattialla ikuisuudelta tuntuvan ajan. Puristin Iveran kättä tiukasti, mutta hengittäminen kävi haastavammaksi. Hän tärisi, ehkä itkikin. En uskonut hänen itkevän, mutta mistä sitä tietää. En tiedä, lähtikö minusta enempää verta. Tiesin nimittäin lattialla olevan verilammikon olevan valtava.

Ympärilläni oli yhä hälinää. Olisivatko he sittenkin saaneet Schanin, Karikin ja Tillyn kiinni?

Kuulin Iveran henkäisevän helpotuksesta. Joku muu kumartui luokseni. Hän sanoi jotain, mikä sai Iveran päästämään huudon, jonka sanoista en saanut selvää. Ei minun tarvinnutkaan saada, sillä silloin menetin viimein tajuni.