Viattoman Tytön Varjo

Luku 22 - Ihmisten hyvyys

Olin nukkunut jonkin aikaa suuren kiven alla olleessa onkalossa, jota seinusti lämmin multa. Sen jälkeen olin vaeltanut tunteja lumessa, jonka pinta oli jäätynyt, joten pysyin sen pinnalla mukavasti. Jalkani olivat jäätyneet kauttaaltaan ja oikeastaan jokaista paikkaa pisteli kylmästä. Olisin yllättynyt, mikäli en menettäisi raajoja.

Sitten haistoin sen. Lämmin, takkatulen savun haju leijaili ilmassa. Tähyilin jonkin aikaa taivaalle ennen kuin hahmotin savun kohoilevan tornin. En jäänyt harkitsemaan. Uskoin menettäväni jalkani, jos en pian pääsisi lämpimään.

Päästyäni pienen hirsimökin pihaan, panin merkille oksista tehdyn aidan ja pienen navetan. Kaikki muu pihasta oli peittynyt lumeen, jota oli satanut pari yötä sitten. Mökissä oli valot päällä, sen savupiipusta nousi savua ja ikkunalla olevan pöydän ääressä istui kaksi hahmoa, joista näin vain siluetit.

Hipsin höyhenen kevein askelin lumen päällä ovelle ja koputin. Kuulin pian varovaiset askeleet ja ovi avautui. Katsoin takin hupun kätköistä miestä, jolla oli ruskeat hiukset ja piikikäs, laiskasti leikattu parta. Hän näytti melkoisen normaalilta.

"Mitä teet yksin tuolla kylmässä?" mies henkäisi katsoen minua huolissaan päästä varpaisiin. Sivuutin kysymyksen ja astuin askeleen lähemmäs sisältä huokuvaa lämpöä.

"Mä olen ollut yön yli vaeltamassa. Pääsenkö lämpimään?" kysyin toiveikkaana nostellen kohmettuneita jalkojani. Mies tuijotti minua pitkään, kunnes hän astui sivuun ja näytti kädellään merkin tulla sisälle. Hymyilin, astuin sisälle ahtaaseen eteiseen ja suljin ulko-oven. Ihoani pisteli vuorostaan lämmöstä.

"Ei hätää, mä viivyn korkeintaan tunnin", sanoin hymyillen riisuessani saappaita.

"Voit sinä pidemmäksikin aikaa jäädä", mies sanoi pehmeästi.

"Pitää lähteä pian taas matkaan. Katsos kun olisi matka sukulaisille Nevzymiin", keksin jonkinlaisen valheen ja pidätin haluani irvistää miehen äänensävylle, jolla hän oli puhunut.

Istuin pöytään kahden mökissä olevan miehen kanssa. He olivat kumpikin nuoria, luultavasti kolmikymppisiä. Osasin olla varautunut heidän suhteensa, mutten näyttänyt sitä. Ruskeahiuksinen kertoi nimekseen Vladir ja toinen mies, vaaleahiuksinen ja ruskeasilmäinen oli Conn. Kerroin heille tarinan siitä, miten olin lähtenyt kotoani mennäkseni serkkuni ja tätini luo kyläilemään. Kerroin pärjääväni todella hyvin ulkona, ja että äitini oli opettanut selviytymään talvella. Kerroin jopa yksityiskohtia perheenjäsenistäni ja serkustani ja tädistäni miesten sitä kysyttyä, mutta turhaan en lähtenyt valheita kertomaan.

Olin Menya Ashletz, tyttö, joka tykkäsi ottaa haasteita vastaan ja oli kova puhumaan jos jotain kysyttiin. Minulla oli äiti nimeltä Liza. Hänellä oli kauniit ruskeat hiukset kuten minulla, mutta vain tummemmat. Hän oli todella mukava ja oli töissä lihakaupassa. Isäni oli kuollut ja muistin hänestä vain isot, karheat kädet ja pörröisen parran, johon hän oli tykännyt upottaa minut ollessani vauva. Minulla oli myös ruskeahiuksinen veli, Nathan. Kerroin hänen olevan ärsyttävä, johon Conn sanoi, että niin veljillä on tapana olla. Kerroin serkkuni Atan olevan todella monella tavalla Nathanin kaltainen, ulkonäöllisesti ja luonteelta. Hän oli kuitenkin paljon kiltimpi ja tykkäsi minusta enemmän kuin veljeni. Tätini oli kirjuri Nevzymissä. Hän oli hoitanut minua paljon ollessani pieni, sen jälkeen kun isäni oli kuollut, eikä äiti pystynyt heti hoitamaan minua ja Nathania.

Se olisi voinut hyvinkin olla jonkun tarina. Hetkeksi jopa uppouduin siihen niin hyvin, että kuvittelin sen olevan minun tarinani, mutta muistin pian taas, kuka todella olin. Conniin ja Vladiriin se kuitenkin upposi.

Värähdin huomatessani Connin lipuneen pitkällä penkillä lähemmäs minua. Korjasin asiaa hivuttautumalla hieman kauemmas; niin pienellä liikkeellä, ettei sitä huomannut.

"Mistä tuo arpi on tullut?" Vladir kysyi viitaten vasemmasa poskessani olevaan vanhaan viiltoon.

"Mä löin kerran itseni keittiön pöydän terävään kulmaan." Schan oli suuttunut ja viiltänyt minua veitsellä jokunen vuosi sitten. Tilly oli päättänyt ommella verta vuotavan viillon kehnoilla taidoillaan, jolloin haava oli jättänyt pienemmän jäljen kuin olisi voinut, mutta silti kamalannäköisen.

"Entä tuo?" Conn kysyi ja hipaisi sormellaan kaulaani. Pidätin itseni olemaan iskemättä häntä veitselläni.

"Ai hampaanjäljet vai? Meillä on iso alppikoira. Se puri mua kerran." Ivera oli viikko sitten purrut minua kaulaan tapellessamme. Siitä hyvästä olin purrut häneltä melkein ranteen valtimon poikki.

Keksin jo tekosyyn vyötärölläni olevalle haavalle, mikäli miehet huomaisivat sen jotenkin. Joku humalainen puukotti kadulla. Eiköhän se menisi läpi.

Vilkaisin ulos jo hämärtyvään ilmaan ja olin nousemassa. "Mun pitää alkaa lähteä." Säpsähdin Connin laittaessa kätensä reidelleni ja painaessa minut istumaan. Hänen kätensä oli ihan tarpeettoman ylhäällä.

"Älä nyt vielä", Vladir sanoi silmissään tietynlainen kiilto. Haistoin ilmassa heidän pahat ajatuksensa. Silti jatkoin viattoman Menyan asussa.

"Pakko rientää. Muistatteko, täti ja serkku odottaa?"

"He voivat odottaa vähän pidempään. Eikö kivan illan vuoksi voisi lykätä vähän aikatauluja?" Connin kasvoilla oli pahaenteinen virne. Vladir ei puuttunut asiaan. Hän vain istui toisella puolella penkkiä kylmänviileänä.

Conn painoi kätensä tiukemmin reidelleni ja kurottautui minua kohti laittaen kätensä leukani alle. Kasvoillani oli kauhistunut, petetty katse ja availin suuni sanoja hakiessani. Se oli Menyan osuus tästä. Sitten pistin heittoveitsen Connin leuan alle pakottaen hänet perääntymään. Pelko katseestani oli hävinnyt ja se oli täynnä vihaa.

"Mä olen tappanut niin monia. Te olette sellaisia, jotka todella ansaitsevat kuolla, jos ajattelette kaltaisestani sellaista, minkä saatan lukea silmistänne ja haistaa teistä. Jos ette päästä mua nyt ja päätä olla tekemättä kenellekään sitä, mitä ajattelette, mä etsin teidät käsiini ja tapan hitaasti ja kivuliaasti." Se oli aito uhkaus, jonka olin täysin valmis toteuttamaan. Nautin jokaisesta sanasta ja ääneni kävi loppua kohti matalammaksi ja siihen tuli lisää hampaiden kiiltoa.

Miehet katsoivat minua osaamatta sanoa mitään. Menya Ashletz oli mennyt heihin täydestä. Viaton, naiivi tyttö, joka uskoi ihmisten hyvyyteen. Virnistin tyytyväisenä ja nousin.

"Hyvä", murahdin ja harpoin eteiseen, jossa aloin pukemaan kiireesti takkia ja saappaita. Tärisin hieman.

Olisin voinut sanoa, etten uskonut miesten olevan niin likaisia mieleltään. Niin likaisia, että saattoivat kuvitella voivansa ahdistella pakkasesta tullutta tyttöä ja tehdä tehdä tälle mitä kamalimpia asioita. Mutten sanonut sitä, sillä en ollut läheskään yllättynyt. Tajusin heidän ajatuksensa heti. Olin vain päättänyt lämmitellä mökissä niin kauan, että he tekisivät siirtonsa.

Vladirin haju leijaili ilmassa takanani. Hän liikkui hiljaa, muttei voinut kätkeä hajuaan. Haltijan aistini eivät enää olleet kadonneet. Hän huitaisi viinapullon päätäni kohti voimakkaasti. Minä käännyin ympäri.

Liian myöhään.

Kuului kivulias huuto ja mies kaatui lattialle veitsi kurkussaan.

"Olisit kuunnellut", murahdin ja astuin pakkasilmaan jättäen Connin yksin Vladirin ruumiin kanssa.

Elämäni aikana olen oppinut varomaan miehiä. He ovat aina murhaajia, etäisiä, kuolleita tai turhan kiinnostuneita nuorista tytöistä. Schan on murhaaja, Iveran isä, Karik, etäisiä, oma isäni on kuollut ja Conn ja Vladir ovat turhan kiinnostuneita nuorista tytöistä.

Kirosin heitä vieläkin, kun jatkoin vaeltamista lumisessa metsässä. Voisin ihan hyvin mennä kyläilemään muidenkin luo. Piti vain olla hereillä.