Viattoman Tytön Varjo

Luku 23 - Loppumaton matka

Seisoin todella korkean kallion huipulla katsomassa alas erämaata, joka oli pelkkää valkoista massaa. Sen jälkeen, kun olin eilen lähtenyt Connin ja Vladirin mökistä, olin vaeltanut useita kilometrejä. Yön yli olin nukkunut löytämässäni maakellarissa. Siellä oli kylmä, mutta ei niin kylmä kuin ulkona.

Olin täydellisen väsynyt, mutta siitä huolimatta yhä jatkoin. Liu'uin vaarallisesti alas kalliolta ja upposin alhaalla olevaan lumihankeen. Kylmyys ei enää tuntunut ihollani. Ravistelin silti lumet vaatteistani, koska tiesin vaatteisiin sulavan lumen aiheuttavan ennen pitkää minulle kuoleman - ellei vaeltaminen tekisi sitä.

Olin syönyt tähän mennessä vain yhden laihan jäniksen, jonka olin yllättänyt ja aamulla löytämäni maatilan perhe oli antanut minulle ruokaa. Olin kertonyt heillekin saman tarinan Menyasta niillä tiedoilla, joita perhe sattui kyselemään. Olin leikkinyt perheen nuorimman, eli viisivuotiaan lapsen kanssa. En ollut hyvä lasten kanssa, enkä edes ollut ollut tekemisissä lasten kanssa ennen tätä mukavaa tyttöä, Minnietä. Silti osasin näytellä niin hyvin, että osasin leikkiä Minnien kanssa sen mukaan, mitä hän halusi minun leikkivän; prinssiä, prinsessaa, pahaa henkeä, jopa sutta. Hänen vanhempansa katsoivat minua hieman oudosti, tai ehkä ennemmin huolissaan. Tajusin heidän huomanneen jollain tavalla onton olemukseni. Väitin vain matkan olleen väsyttävä.

Aistini olivat jääneet haltijamuotoon. Toisinaan ne silti voimistuivat entistä voimakkaammiksi, mutta ne eivät enää palautuneet sellaisiksi, joihin olin tottunut.

Astelin sillan yli ja istuin hetkeksi sen pölkylle. Olin saanut maatilan perheeltä lahjaksi villasukat ja paksut lapaset. Enää minun ei ollut niin kylmä etenkään siksi, että tänään lämpötila oli noussut lähelle nollaa.

Olin jäljittänyt jänistä jonkin aikaa, kunnes huomasin ilveksen napanneen sen. Söin siis Iveran kotoa mukaani ottamaa ruokapatukkaa ja lähdin kävelemään sillan toisella puolella aukeavaa tasaista aluetta pitkin. Ympärillä oli pelkkiä nummia, joilla olevaa puuterilunta tuuli nostatti lumihaamuiksi.

Järsin patukkaa ja nautin sen viljaisesta hajusta. Tiesin saapuvani muutaman päivän kuluttua Garesjekiin. Se oli maan toiseksi suurin kaupunki ja kalpeni vain pääkaupungin, Kailesydin varjossa. Nevzym saisi jäädä, sillä nyt Conn tiesi minun menevän sinne. Sitä paitsi Garesjekiin oli helppo kadota, vaikkakin se oli Iveran kotikaupungin, Verwasin naapurikaupunki. Saattoi siis hyvinkin olla, että mikäli minun perääni lähdettäisiin, olisi Garesjek ensimmäinen vaihtoehto, josta minua etsittäisiin heti kylien jälkeen.

Heräsin ajatuksistani, kun tunsin jonkin ratisevan ohuen lumenpinnan alla. Sitten myös kuulin sen. Minun ei tarvinnut ajatella yhtään, mitä tapahtui, sillä muistin todella hyvin äänen lähteen.

En minä mitään siltaa ollut ylittänyt, vaan kävellyt laiturilta suoraan jäätyneen järven jäälle. Ja lämmin päivä heikensi jäätä, joka mahdollisesti oli valmiiksi jo heikkoa.

Kirosin ja lähdin hitaasti peruuttamaan. Puhdas kauhu virtasi suonissani. En aikonut kuolla tippumalla jäihin. Minun oli pakko pysähtyä, kun kuulin jään särkyvän joka suunnalta. Lunta ei ollut paljon jään päällä, joten saatoin potkia sitä sivuun nähdäkseni jään. Se oli aivan liian ohutta. Kuinka en ollut heti huomannut?

Vilkaisin nopeasti vain muutaman metrin päässä olevaa laituria. Päätin tehdä uhkarohkean tempun, joka päättyisi aivan samoin, kuin jos jäisin paikoilleni. Otin pitkän loikan, joka kuitenkin keskeytyi ennen alkamistaan, kun jää allani räjähti rikki.

Tuttu haju käväisi nenässäni juuri ennen kuin tunsin hyytävän kylmyyden valtaavan kehoni. Pääni painui upoksiin niin lyhyessä ajassa, etten ehtinyt vetämään henkeäkään. Silti ehdin sulkemaan suuni ja estämään vettä pääsemästä keuhkoihini.

Minulla oli selviytymistahtoa. Uin kohti pintaa ilman happea. Pyristelin jääkylmässä vedessä ja hapuilin kohti pintaa, joka häämötti vain senttien päässä sormenpäistäni. Silti upposin jatkuvasti takaisin syvyyksiin. Tiesin, että jossain järven veden alla saattoi elellä vaikka mitä olentoja. Se ei oikein helpottanut oloani.

Mustuus väreili näkökentässäni ja paine rutisti keuhkojani. En pärjäisi pidempään ilman happea. Kohta oli aivan pakko vetää henkeä.

Lopulta en enää pystynyt. Lopetin pyristelyn ja annoin itseni vajota ja vaipua veden syleilyyn. Anteeksi, Timitri...

Yhtäkkiä käsi tarttui pintaa hapuilleeseen käteeni, kietoutui sen ympärille ja veti.

Tärisevä, läpimärkä kehoni laskettiin lumihangelle ja joku taputteli poskeani. En jaksanut avata silmiäni. Hengitin vain keuhkoja raastavaa, hyytävää ilmaa. Tutut hajut kieppuivat ympärilläni.

"Viedään hänet nopeasti tuon kuusen juureen. Jää voi murtua uudestaankin", hätäinen ääni selitti ja pian joku nosti minut syliinsä. Sen jälkeen kuului jään räsähdys.

"Ai jaa?" toinen murahti ja ilmeisesti veti jalkansa pois jään alta.

Minut laskettiin jollekin pehmeälle ja tärisevät sormet avasivat takkini nappeja. Silloin avasin silmäni ja kaikesta kohmeisuudesta ja väsymyksestä huolimatta räpiköin kontalleni ja loikkasin kauemmas. Ivera katsoi minua takanaan Robin ja Liam. Kaikki kolme näyttivät täydellisen säikähtäneiltä. Ivera laittoi kätensä olalleni anova katse silmissään.

"Anna mun auttaa. Muuten sä jäädyt kuoliaaksi", hän käänsi katseensa Robiniin ja Liamiin. "Menkää hakemaan tavaramme." Kun pojat olivat lähteneet, istuin alas ja annoin itseni vaipua jälleen unenomaiseen tilaan.

"Märät vaatteet ovat kuolemaksi", Ivera murahti riisuessaan takkini ja sen perään loputkin vaatteeni. En välittänyt enkä valittanut. En enää tärissyt, makasin vain kuusen oksien suojassa olevassa suojassa neulaspeitolla. Ivera kääri minut tiukasti kankaisiin ja kuivasi hiuksiani takkiinsa.

"Pysy hereillä", hän käski ja kietoi minut halaukseen. "Pysy hereillä ja yritä lämmetä. Pojat hakevat tavaroitamme kukkulan huipulta. Me nähtiin sut sieltä." Hän oli painautunut tiukasti minua vasten ja hönki lämmintä ilmaa korvaani.

"Sä et olisi saanut tulla. Mä lähdin suojellakseni teitä", mumisin huulet jäässä. "Silti sä tulit ja uhkaat taas henkeäsi."

Ivera tuhahti. "Sä olit vähällä hukkua ja olet vieläkin vaarassa kuolla hypotermiaan. Joten älä valita. Robin ja Liam lähtivät suojelemaan mua, jotta sä et murhaisi mua", hän puhui. Kurkustani kohosi matala, aidosti uhkaava murina, joka sai Iveran hätkähtämään, mutta hän ei silti tehnyt mitään.

Liam ja Robin saapuivat pian ja tiputtivat reput maahan ennen kuin he istuivat kuusen runkoa vasten.

"Robin, mähän laitoin laukkuusi lyhdyn ja piikivet. Kaiva ne esille. Me ei voida tehdä nuotiota, mutta se lyhty lämmittää", Ivera kuului sanovan. En jaksanut välittää tapahtumista. Ainoa, mikä minua kiinnosti oli lyhty, jolla meni useampi minuutti lämmetä, jonka jälkeen se tuntui aivan takkatulelta. Nautin sen lämmöstä ja kun Ivera antoi luvan, vaivuin uneen välittämättä siitä, kuolisinko nukkuessani vai en.