Viattoman Tytön Varjo

Luku 27 - Uusi helvetti

En ollut juurikaan pelännyt taistellessani kujalla. En edes siinä vaiheessa, kun minä ja Ivera jäimme alakynteen. Nyt minä pelkäsin, enemmän kuin koskaan.

Aseeni oli viety. Aivan kaikki aseeni. Ranteitani puristi tiukat käsiraudat, jotka roikkuivat katosta niin ylhäällä, että jalkani olivat varpaita lukuun ottamatta ilmassa. Oli haastavaa hengittää. Ilmassa leijui etäisellä tavalla tuttuja hajuja. Osa hajuista oli tuttuja ihmisten hajuja ja loput hajut kielivät tutusta paikasta, joka ei kuitenkaan ollut mikään paikka, jossa olin käynyt. Silti tiesin, missä olin ja uskoin ymmärtäväni, mitä Timitri oli joskus sanonut Kallalle ja miltä hän oli minua suojellut. Hyvä ettei häntä löydetty toisessa kaupungissa.

Muissakin kaupungeissa oli salamurhaajien joukkoja, sellaisia, jotka olivat yhteydessä kotikaupunkiini.

Avasin silmäni vain nähdäkseni kiviset seinät ja yhdellä seinällä oli kaltereita, joiden toisella puolella seisoi kaksi hahmoa. Räpyttelin silmiäni saadakseni hahmot selkeämmiksi. Toinen oli aikuinen nainen punakultaisilla hiuksilla ja päällään soturin vaatteet. Hän haisi tutulta. Ymmärsin pian, että se nainen oli tainnuttanut minut. Hänen vierellään oli tummaihoinen ja -hiuksinen poika, jonka jäänsiniset silmät suorastaan hehkuivat hämärässä. Hän oli varmasti suunnilleen minun ja Iveran ikäinen, ehkä vähän vanhempi. Minun vieressäni roikkui Ivera, joka oli myös hereillä.

Todella nopeasti pudottauduin irti käsiraudoista, mutta jalkani pettivät alta ja romahdin lattialle pystymättä heti nousemaan.

"Ajatella, että kun hän käski etsiä haltijatytön ilman häntää tai suippokorvia, hän tarkoitti todella sinun kaltaistasi salamurhaajaa, joka ei edes tajua kiinnittää huomiota ympäristöönsä", nainen puhui rauhassa ja astui lähemmäs kaltereita.

"Entä mä?" Ivera sylkäisi. "Miksi mä olen tässä?"

Jopa minä tiesin vastauksen siihen, mutta annoin naiselle tilaisuuden vastata. Valitettavasti tiesin, ettei syynä ollut se, että Ivera oli hyökännyt sen hukkaveren kimppuun.

"Hän sanoi, että mikäli sekaveren mukana kulkee haltija, on tämäkin vapaata riistaa."

Irvistin sille sanalle. Sekaveri. Se oli ilkeä nimitys niille, jotka ovat monen lajin yhdistelmiä, tai eivät ole varsinaisesti mitään lajia. Niiden sanojen saattelemana osasin arvata, kuka oli antanut tuolle naiselle ohjeet.

"Kuka perkele sä edes olet?" sähisin ja kampesin itseni pystympään. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja pää pumpulilta, joten en yrittänytkään nousta jaloilleni. Nainen hymyili ikävästi.

"Ai, unohdinko kertoa? Naimee Kaf. Minä omistan teidät nykyään", hän käänsi katseensa minuun Iverasta ja siristi hieman silmiään. "Sinähän, Neljä, tiedätkin mitä tapahtuu, jos ei kuuntele."

Vuosien kokemuksella osasin peittää täysin tunteeni tällaisten ihmisten kanssa. Niinpä Naimee tai hänen vieressään oleva poika ei huomannut ollenkaan pelkoa, joka jylläsi sisälläni.

"Mitä meistä on hyötyä? Mitä te muka hyötyisitte meistä?" Ivera ärisi. Hän oli jo hyvän aikaa riuhtonut itseään irti kahleista ja viimein hän tippui lattialle. Minun tapaani hänenkin jalkansa pettivät. 

"Sinä olet haltija, siitä on hyötyä, mutta tuo ystäväisesi Neljä on haltija ilman, että ihmiset huomaavat sitä. Kaiken lisäksi hän osaa työnsä jo paremmin kuin moni muu. Hänestä, jos jostain on hyötyä. Sinä puolestaan, Ivera Veckerlend, olet vain plussaa." En halunnut edes miettiä, miten Naimee tiesi nimemme, siis etenkään Iveran nimen.

Ivera ei osannut peittää tunteitaan läheskään niin hyvin kuin minä. Naimee näytti todella voitonriemuiselta nähdessään raivon palon Iveran silmissä.