Viattoman Tytön Varjo

Luku 38 - Nytkö yksinäisyys koitti?

Viisi päivää tanssiaisten jälkeen suurin osa Verwasin palkkamurhaajista oli lähtenyt, mutta jäljelle olivat jääneet tärkeimmät henkilöt, eli Schan, Karik ja muut ystävät. Ei minua kuitenkaan kiinnostanut, miksi he olivat jääneet. Eikä enää sekään, että mikä minua jahdannut olento oli.

Eilen Naimee oli laittanut minut soolokeikalle. Olin harkinnut häipymistä silloin, mutta tiesin mitä Iveralle kävisi. Vastoin tahtoani olin murhannut erään naisen. Sitten olin palannut Solertauhiin, koska minulla ei ollut valinnanvaraa.

Olimme parin päivän ajan miettineet pakoa - siis minä ja Pyk olimme, Iveran olimme ottaneet mukaan vain sitten, kun hän jätti Marynin ja Arlakin. Tiesin, ettei Ivera ollut tutustunut heihin ainakaan pelkästään ystävyyden vuoksi. Hän hyötyi heistä jotenkin, muttei suostunut kertomaan miten eikä myöntämään sitä.

Ivera todellakin härnäsi minua. Hän loi tahallaan katsekontakteja ja toisinaan pyrki lähelleni, kuten viereeni istumaan, pitäen kuitenkin välillämme täyden hiljaisuuden. Se jos joku oli hermoja raastavaa. Ivera yritti väkisin saada minut puhumaan omasta päätöksestäni.

Yhtenä aamuna hän ei kuitenkaan tullut taistelemaan minua vastaan treeneissä, ei tunkenut hajottamillamme ruokasalin istumapaikoilla viereeni tai luonut katsekontakteja. Päivän toisista harjoituksista lähdin kesken kaiken. Iveraa ei ollut näkynyt sitten eilisen. Eihän hän ollut lähtenyt ilman minua? Luulin meidän olevan samassa veneessä, vaikkemme olleetkaan kunnolla puheväleissä. Maryn ja Arlak'kin olivat kadonneet.

Juoksin portaat ylös makuusaleille asti. Minä todella pelkäsin hänen lähteneen. Ei hän voinut olla. Tiesin, etten pärjäisi ilman häntä. Minä oikeasti tarvitsin häntä.

Kun pääsin makuusaliin, jossa kaikilla oli pedit, sain kuulla asian, joka ei helpottanut oloa, vaikka löysinkin Iveran.

"Arlak sanoi yöllä lähtevänsä. Hän sanoi yrittävänsä. Hän sanoi löytäneensä reitin ulos kartanon pihamaalta, mutta se reitti kuhisi aamuyöllä Naimeen läheistä väkeä", Maryn selitti täristen. Tiesin, etteivät täällä olevat nuoret olleet valmiita palkkamurhaajiksi. Marynkin oli vahva ja todella taitava, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi luja luonne.

"Se ei myöskään ikinä palannut", Ivera sanoi hiljaa. Hän istui Marynin vierellä sängynlaidalla ja piti kättään tämän selällä. Istuin viereiselle sängylle sanomatta sanaakaan. Tiesimme kaikki, ettei Arlak ollut palaamassa. Eikä hän ollut päässyt pakoon. En edes halunnut tietää, oliko hän kuollut, vankina vai liittyikö asia jotenkin Schanin sanoihin. Täällä on ehkä tähän mennessä ollut helpompaa kuin Verwasissa, mutta ennen pitkään Naimee näyttää todellisen itsensä ja siulle selviää, mihin jotkut ovat kadonneet täältä. Ei kai hän tehnyt jotain niille, jotka halusivat lähteä?

Minä vain katsoin heitä kykenemättä sanomaan mitään. Jossain mieleni synkällä puolella olin iloinen Arlakin kuolemasta. Silti ravistin ajatuksen pois ja painoin pääni käsiini.

"Tämä on kotimme, ei täältä voi lähteä", sanani olivat yksinkertaiset ja välinpitämättömät, mutta ainakin Ivera ymmärsi, mitä tarkoitin niillä. Täältä ei pääse pois elossa. Emme olisi vapaita niin kauan, kuin talo olisi pystyssä ja Naimee elossa.

Marynkin taisi ymmärtää sanani, sillä hän huokaisi raskaasti. "Niin." Emme sanoneet mitään, mikä olisi voinut johtaa meidät ongelmiin, ja että olisi syytä epäillä meidän haluavan paeta.

Vaikka olinkin todella varovainen, enkä ollut halunnut kertoa asiasta Marynille enkä edes Iveralle, nojauduin heitä kohti ja kerroin hiljaa: "Pyk pyrkii lähemmäs Naimeeta ja etsii tietoa siitä mua jahdanneesta olennosta. Siinä samalla hän yrittää saada tietoonsa sisäpiirin tietoa. Jotain, jolla pääsemme pakoon - tai oikeastaan jolla löydämme oikean hetken kapinalle. Vastalahjana siitä mun on keksittävä, miten pääsen tarpeeksi lähelle Naimeeta tappaakseni sen ämmän." Maryn katsoi minua siniset silmät suurina, Iveraa katsoessani näin hänen silmissään raivokkaan palon. Ymmärsin hyvin, mitä se tarkoitti. Jos tuo menee pieleen, Naimee vihdoin repii sut kappaleiksi. Vastasin katseeseen haastavalla silmien siristyksellä. Jos sen tekee oikein, ei se mene pieleen.

"Ei sitten sanaakaan siitä. Milloinkaan, missään tilanteessa", sähähdin vielä. Maryn nyökkäsi, Ivera katsoi muualle, mikä sekin oli lupaus.

Kohta Iveran vieressä sängyllä nökötti rotta, joka luikki pois makuusalista. Tiesin, että Marynilla oli tapana varastaa ylimääräistä ruokasalista.

Olin ihmetellyt, miksei Maryn vain hävinnyt jonain eläimenä paikalta, mutta olin ymmärtänyt muutamankin ongelman. Marynilla oli syntymämerkki, joka peitti lähes puolet hänen kasvoistaan kulkien vinottain hänen vasemman silmänsä poikki. Se oli iso, laikukas, suunnilleen kädenjäljen kokoinen merkki, joka pysyi muodonmuutoksessa, eli ihmiskasvoillakin hänet tunnistaisi, vaikkeivat ne olisi hänen oikeat kasvonsa. Sama merkki säilyi myös eläimellä, jolla se ilmeni valkoisena turkkina - ja valkoisella eläimellä mustana tai hänen valkoisen suden muodossaan verenpunaisena. Toinen ongelma oli se, että vaikka syntymämerkkiä ei olisi, täytyisi Marynin piileskellä erämaassa pahimmillaan vuosia ennen kuin olisi turvallista palata sivistyksen pariin. Ihan sama, minne hän lähtisi, palkkamurhaajat löytäisivät hänet. Se olisi jopa huonompi kohtalo, kuin tänne jääminen.

"Mä en anna sun tapattaa itseäsi", Ivera sanoi yhtäkkiä.

"Kiva, mähän en tarvitse sun lupaasi siihen", vastasin välinpitämättömänä. Ivera nosti katseensa kengistään. En katsonut häntä.

"Mikä sua riivaa?" Hän parahti. Irvistin, enkä vieläkään nostanut päätäni käsistäni.

"Mä haluan pelastaa kaikki muut. Ja sitä paitsi mulla on syy olla vihainen. 'Sua ei voi korjata' oli muuten aika ikävästi sanottu", äänessäni ei ollut mitään tunteita.

"Sanoin sen, mitä halusit kuulla", Iveran ääni oli silkka kuiskaus. "Sä halusit kuulla mun sanovan jotain ikävää, mä tiedän, että sä halusit kuulla juuri nuo sanat." En sanonut mitään, koska Iveran sanat olivat totta. En sanonut mitään ennen kuin halusin sanoa jotain muuta.

"Miten sä saatoit jättää mut?" Se oli syytös, jossa oli mukana myös anova sävy. "Miten sä saatoit lähteä etsimään uusia ystäviä?"

"Kumpi jätti ja kenet?" Iveran ääni särkyi vähän. "Sitä paitsi miten niin uusia? Sä et ikinä halunnut ystäviä, etkä sä ole halunnut välittää muista. Et mustakaan, vaikka välitit silti", nyt Iveran ääni oli syyttävä, ja minun oli myönnettävä sen olevan oikeutettua.

Olisimme varmasti jatkaneet riitelyä viimeiseen asti, jos Emph, ylimielinen haltija, minun nöyryyttämä Iwan ja Majn entinen lempitaistelija - jonka minä olin nöyryyttänyt lähes jokaisella taistelukerralla - Faith, astuivat huoneeseen.

Ja taas yksi omien tekojeni seuraus, josta saan maksaa, ajattelin ennen kuin kolmikko hyökkäsi kimppuuni.