Viattoman Tytön Varjo

Luku 31 - Solertauhin juhlat

Robin ja Liam olivat lähteneet kaksi päivää Iveran ja Nelian menettämisen jälkeen liikkeelle. Tytöt eivät selvästikään olleet ainakaan vielä vapautumassa, ja vaikka he olisivatkin vapautuneet, olisi Liamin ja Robinin silti pitänyt lähteä, koska Ivera ja Nelia olisivat liikkuneet sen jälkeen pitäen niin matalaa profiilia, etteivät he olisi millään näyttäytyneet Garesjekissä eivätkä ehkä Verwasissakaan.

Matka ilman eteenpäin kiirehtivää Neliaa hidastui yllättävästi ja myöskin suunnistaminen ilman tätä oli vaikeaa. Kuitenkin lopulta useamman viikon jälkeen Liam ja Robin saapuivat Liamin kotiovelle ryskyttäen sitä kuin hengenhädässä - eikä pelkästään kuin, nyt oli hätä.

Wylanin avattua oven, hän tuijotti kaksikkoa hetken silmät selällään ennen kuin halasi veljeään ja sätti tätä viikkojen poissaolosta.

"Me päästiin Garesjekiin Nelian perässä", Liam aloitti pakottaen Wylanin päästämään hänet irti.

"Mitä? Miksi? Mitä sitten tapahtui?" Wylan lateli kysymyksiä toisensa perään. Liam käski pään liikkeellä poikaystävänsä ja isoveljensä mukanaan sisälle ja sulki oven varmistaakseen, ettei kukaan kadulla kuullut.

"Garesjekissä Nelia lähti pakoon meitä ja Ivera lähti hänen peräänsä lopulta yksin", Robin jatkoi, kun Liam ei näyttänyt sisällä keksivänkään sanoja. "Ivera kielsi etsimästä häntä ja Neliaa. Ilmeisesti siksi, että hän tiesi, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin. Nainen ja mies veivät heidät", Robin piti tauon ja vilkaisi Liamia. "He eivät ole palanneet ja me uskotaan, että heidän viemisensä liittyi jotenkin salamurhaajiin."

Sen kuultuaan Wylan veti takin päälleen ja saappaat jalkaansa ja kielsi poikia lähtemästä ulos ennen kuin hän itse harppoi pakkasilmaan ja lähti kohti Kaartin päämajaa. Partio lähtisi mahdollisimman pian Garesjekiin.

* * *

Viikko, toinen ja kolmaskin oli alkanut ja makasin päivästä toiseen sängylläni ja taistelin minulle aivan liian helpoissa harjoituksissa, sillä niissä oli enimmäkseen sellaisia, jotka vasta harjoittelivat työtään. Naimee piti kiusakseen minua heidän joukossaan.

Pidin väliä Iveraan ja nyt myös Pykiin, sillä Naimeehan oli luvannut tappaa Iveran ja Pyk puolestaan ei saisi menettää asemaansa, koska hänestä oli hyötyä. Silti joka päivä päätin jossain vaiheessa olla menemättä harjoituksiin, minne minun piti mennä, jotta saisin Pykin paikalle ilman, että siihen kiinnitettäisiin huomiota. Toisinaan paikalle kuitenkin tuli joku toinen salamurhaaja, joka sai minut vietyä oikean kamppailun jälkeen oikeaan paikkaan. Olin osoittanut lähiviikkojen aikana olevani hankala, kuitenkin ilman, että se oli vaaraksi minulle tai Iveralle.

Viimein oli koittanut se päivä, kun oli juhlat. Istuin pihan puoleisen käytävän yläikkunan syvennyksessä katsomassa, kuinka väkeä saapui Solertauhiin. Pelkkiä murhaajia. Osa minun ja Iveran tullessa kartanossa olleista murhaajista olivat hetkeksi lähteneet ja palasivat nyt.

Naimee oli laittanut Pykin vastaamaan minusta, eli hän hoiti asioitamme, jolloin vältimme puhumista ja katsekontakteja. Naimee ei saanut tietää, että olimme häntä vastaan ja toistemme puolella.

Kirosin kireää pukua, jonka Pyk oli minulle hankkinut. Hän sanoi, ettei ollut löytänyt minua pukevaa mekkoa ja myös, että jos joku tuttu etsisi minua, etsisi tämä luultavasti tyttöä, ei hoikkaa, naisellista poikaa. Niinpä hän oli myös tuonut hienon viitan ja laittanut hieman sellaista meikkiä, joka sai minut näyttämään miehekkäämmältä. Yllätyin kisun taidoista. Katsoessani peiliin, en melkein edes tunnistanut itseäni. Hiuksetkin oli kammattu eri tavalla, kuin olin koskaan pitänyt niitä.

Ikkunalaudalta ohi menevät murhaajat eivät huomanneet minua ollenkaan. Väkeä meni niin paljon ohi matkalla saliin ja paikkani oli niin ylhäällä ja sellaisessa kulmassa, ettei minua nähnyt melkein millään. Olin pitänyt mielessäni kirjaa saliin menevistä. Suurinta osaa en tuntenut, mutta osa oli tuttuja. Ikävällä tavalla.