Viattoman Tytön Varjo

Luku 17 - Aistit

Juoksin ja juoksin. Keuhkojani, haavaani ja jokaista niveltäni kivisti, mutta tiesin, etten missään nimessä saisi pysähtyä. Selviäisin, jos juoksisin. Olin aina voittanut kaikki juoksemisessa.

Ivera, perkele. Jos sä et kohta ilmaannu, mä nyljen sut!

Yhtäkkiä huomasin jonkun työntävän hedelmäkärryt tielleni. En vaivautunut hidastamaan tai vilkaisemaan taakseni. En tehnyt askeltakaan sivulle, vaan jatkoin suoraan kohti kärryjä. Laskeuduin makuulle ja liu'uin syysaamun jään peittämällä tiellä kärryjen ali. Ponkaisin nopeasti pystyyn ja jatkoin juoksemista väkijoukon sekaan. Minulla oli etumatkaa. Jos vain juoksisin vielä hetken, sulautuisin tiheään joukkoon, josta pääsi läpi vain jos töni vähän.

Loikkasin kauniita koruja myyvän maassa istuvan vanhuksen myyntilaatikoiden yli ja puskin tieni tiheän joukon läpi. Oli viikonloppu. Tietysti täällä oli myös pervoja humalaisia.

"Mitä mimmi säntää?"

"Niih, tuu meijän kainaloon!"

Vastasin ikävällä mulkaisulla ja vilautin taskussani olevaa veistä samalla kun hävisin näkyvistä. Pian pitäisi kääntyä johonkin sivuun.

Mitä Ivera olikaan sanonut? Me tullaan sitten pelastamaan sun nahkasi. Viimeistään...

"Hui perkule!" Parahdin ennen kuin törmäsin hevosen kylkeen, joka oli jäänyt minulta huomaamatta keskittyessäni muuhun. Joku nousi vaunuista säikähtäneenä. Vielä hetki sitten hevonen oli ollut liikkeessä.

"Eihän sattunut?" Vaunuissa ollut rikkaammannäköinen mies kysyi, mutta minä olin jo noussut ja jatkanut matkaa. Olin kumauttanut pääni maahan kaatuessani, mutta uskoin olevani kunnossa.

Ihan sama mitä Ivera sanoi! Nyt on kai pärjättävä omillaan.

Käännyin sivukujalla, käännyin mutkan taakse ja samassa käsi kietoutui tiukasti ympärilleni ja toinen painoi suuni kiinni. Säikähdin kamalasti ja aloin riuhtomaan, kunnes tunsin huulten hipovan korvaani.

"Se olen vaan mä. Sori."

Olisin kuullut hänen äänensä ihan yhtä kovaa puhuttuna metrinkin päästä.

Ivera vapautti suuni ja johdatti minut kujan päässä olevan aidan raosta läpi uudelle isolle tielle, jolla odotti tuttu valkea hevonen. Minulle ei tullut mieleenkään sanoa mitään. Ivera auttoi minut hevosen kyytiin ja istui sitten itse taakseni ohjaamaan hevosta.

"Pidä katse maassa ja huppu päässä. Hankiudutaan ensin kotiin ilman, että kukaan tunnistaa sua", Ivera sanoi lähdettyämme kulkemaan Sheinin selässä pitkää tietä pitkin.

Yksi sana riipaisi minua. Koti. Ivera piti taloaan meidän kummankin kotina. Silti vielä kuukausi sitten murhasin ihmisen. En tiedä, pidinkö sitä paikkaa kotinani vai en. Ehkä. En edes tiedä, mitä koti merkitsee. Minulla ei ole ikinä ollut sellaista.

"Miksi sä olet niin hiljaa?" Ivera kysyi viimein. Kohautin olkiani.

"On mietittävää", vastasin.

"Ai? Ajatteletko sä mua? Tai kenties Wylania? Hän nyt ainakin on liian vanha sulle", Ivera kiusasi. Vielä kuukausi sitten olisin tönäissyt häntä ja tiuskannut "mikä sua vaivaa?" Mutta nyt olin vain hiljaa, kunnes naurahdin pienesti. "Just."

Kaikki oli muuttunut. Vanhasta perheestänikin oli tullut jahtaajiani. Niitä, jotka yrittivät nykyisin surmata minut. Tiesin Karikin ja Minin jääneen jälkeen. Väkijoukossa olin jo hävinnyt näkyvistä ja he olivat jälleen menettäneet minut. Hyvä niin.

Ajatusmailmani ulkopuolella tapahtui jotain. Kuului pamahdus.

Sitten jokin riipi nahkaa käsivarrestani. Se sattui ja aiheutti huomattavan haavan, muttei minulla ollut sen suhteen hätää. Silti minuun iski nouseva paniikki.