Viattoman Tytön Varjo

Luku 11 - Kaarti

Purin huultani Iveran avatessa oven huoneeseen, jossa pitkän pöydän ääressä istui kuusi Kaartin jäsentä.

Hän oli laittanut minulle raudat vain näön vuoksi. Veristen vaatteiden tilalle hän oli löytänyt Kaartin harjoittelijoiden vaatteet, eli pitkät saappaat, niistä pullottavat löysät tummansiniset housut ja toppi, jonka päälle Ivera oli pukenut oman takkinsa, vaikka siinä olikin verta, ja minulle hän oli antanut jonkin lyhyen, todella ruman takin. Kaikki vaatteet olivat minulle liian isot ja riippuivat rumasti.

Päässäni tuntui sumealta, mutta pakotin itseni kävelemään huoneeseen. Ivera tuki minua, vaikka olin vastustellut.

Huone oli aika mitäänsanomaton. Tummat laudoilla peitellyt seinät, tummanpunaiset verhot ikkunoiden edessä ja ei paljon huonekaluja. Kävin katseellani läpi kaikki kuusi Kaartilaista. Pöydän ääressä istui varmaan neljäkymppinen, vaaleapolkkatukkainen nainen, jolla oli punainen jalokivikoru kaulassaan ja päällään Kaartin tummansininen takki. Hän katsoi minua arvostelevasti ja kohotti toista kulmaansa.

"Luulin uhkaavammaksi", hän tuhahti kätketyn halveksivasti.

"Älähän nyt, Werna", Ivera sanoi. "Sähän näit, miltä hän näytti yöllä."

"Mä kun luulin, että se kuolisi", huomautti nuori, varmaan parikymppinen mies, jolla oli ruskeat kiharat hiukset, kapeat kasvot, tummanruskeat silmät, paksut kulmat ja ikävännäköinen arpi otsassaan. Hän istui ovelta nähden pöydän vasemmalla puolella, kaikista lähimpänä meitä.

"Kyllähän Benit osaa hoitaa lähes kuolleenkin", nuori nainen, ruskeahiuksisen miehen ikäinen, pisti väliin. Hän virnisti, jolloin yksi kultaiseksi paikattu hammas välkähti himmeässä valossa. Hänellä oli leveät kasvot, joilla oli pisamia, vaaleat hiukset, vihreät silmät ja terävä nenä.

"Ei olisi tarvinnut hoitaa, murhaajahan tuo on", roteva, tumma, Benitin tapaan kultasilmäinen mies tuhahti. Katsoin häntä tarkasti. Pyöreät kasvonpiirteet, paksut kulmakarvat ja hän näytti niin lihaksikkaalta, että voisi vääntää niskani katki tuosta vain. Hän myös näytti kovin paljon Benitiltä. Olivat varmaan sukua.

"Hänestähän on hyötyä, ellei hän halua hirtettäväksi", harmaanruskeahiuksinen, kapea jäänsinisen ja vihreänkirjava silmäinen, hoikka nuori nainen, jota voisi ehkä tytöksikin sanoa, huomautti ja vilkaisi minua ikävästi.

Ainoa, joka ei sanonut mitään, oli nainen, jolla oli kultaisia pieniä renkaita korvissaan, kapeat, kauniin muotoiset kasvot, toinen silmä ruskea ja toinen kultainen ja hänen todella kiharat, rusehtavan mustat hiuksensa oli ajeltu toisesta sivusta siiliksi. Tumman kanelinruskealla iholla oli arpia ja toinen hänen korvistaan oli revennyt kärjestä. Hän istui tuolilla kädet puuskassa ja tarkkaili minua silmäkulmasta. Hänessä oli jotain todella tuttua, mutten saanut päähäni mitä.

"Älkää viitsikö. Nelia tietää mistä ne löytää", Ivera puuskahti ja patisti minut hieman liiankin nopeasti pöydän luo. Jouduin nojautumaan pöytään ja räpyttelemään silmiäni, joiden katse sumentui jälleen. Minulla meni hetki tajuta, että pöydällä oli kokonainen kartta, joka kattoi koko kaupungin ja jonkin verran ylimääräistäkin.

"No, antaa kuulua", Iveran Wernaksi kutsuma nainen hoputti. Olin jo etsinyt piilopaikan kartalta, kun tulin toisiin aatoksiin ja nostin katseeni pöydän ääressä oleviin.

"Mä kerron sen heti kun te keksitte tavan, jolla mua ei tapeta heti kun mut jättää yksin. Ne kolme - ja todella monet muut - nimittäin etsivät mua niin kauan, että saavat mut hengiltä. Ja ei, ennen kuin kukaan edes vaivautuu sanomaan sitä, te ette millään saa kaikkia heitä kiinni."

Ivera vilkaisi minua kankeana ja ainakin vaalea nainen ja Werna näyttivät kyseenalaistavan minua.

"Eihän se meidän ongelma ole, jos sä menetät henkesi", vaaleahiuksinen nainen huomautti pian.

Kohotin kulmiani ja hymyilin ikävällä tavalla. "Jep jep, eikä se ole mun ongelmani, jos te ette saa kaikkia mun tietämiä tietoja", huomautin salaa hiukan vahingoniloisena asiasta. Saatoin kiristää heitä mieleni mukaan.

Nuori ruskeahiuksinen mies virnisti hieman. "Ivera, sinähän voit pitää huolta tästä lemmikistäsi", hän sanoi ja käänsi katseensa Iveraan, joka alkoi näyttää kiukkuiselta.

"Tai me voimme pitää häntä vankina vielä pidempään", tumma mies ehdotti.

"Joo, olinhan mä aiemminkin tosi hyvässä turvassa siellä", sanoin kuivasti.

"Tai sitten me tapetaan sut sittenkin", vaaleahiuksinen nainen ehdotti. Katsoimme toisiamme uhmakkaasti.

"Okei okei, hän tulee asumaan luokseni ja mä suojelen häntä siellä", Ivera huudahti. Mulkaisin häntä ikävästi, mutta hän ei ollut moksiskaan. En tosiaankaan haluaisi olla Iveran kanssa enempää tekemisissä, tosin muut vaihtoehdot olivat vähemmän houkuttelevia.

"Ei todellakaan tule! Ivera, mäkin asun siellä!" tiukkasi harmaanruskeahiuksinen. Ivera katsoi häntä haastavasti ja virnisti.

"Silloin talossa on kaksi Kaartin jäsentä suojelemassa", hän huomautti. Vilkuilin harmaanruskeatukkaista ja Iveraa. Heissä oli kieltämättä samaa näköä. Saattaisivatko he olla sisaruksia? Ehkä.

"Itse asiassa tuo on aika hyvä ajatus", Werna totesi. Huokaisin raskaasti tietoisena siitä, ettei minun mielipiteelläni olisi merkitystä täällä, kuten ei koskaan ollut ollut missään muuallakaan.

"Selvä, yksi asia hoidettu. Nyt täytyy saada tietää, että missä ne rotat piileksivät", tumma, roteva mies sanoi.

Etsin uudestaan katseellani piilopaikan ja näytin sitä sormellani.

"Tuo rakennus tuossa. Tuolla kapealla kujalla on matala ovi. Sieltä pääsee sisälle piilopaikkaan", selitin.

"Mistä tiedämme, että puhut totta", ruskeahiuksinen mies epäili.

Nostin katseeni häneen. "Tietysti puhun. Mulla ei ole enää mitään syytä suojella heitä", sanoin sen täysin vilpittömänä. Mies ei sanonut enää mitään, joten jatkoin puhumista: "Yrittäkää löytää joukon johtaja, Schan. Se jolla on jeesusparta, ruskeat hiukset ja vihreät silmät. Laiha, mutta lihaksikas, pistää varmaan silmään."

Silmäilin karttaa. Katseeni osui erään rakennuksen kattoon.

"Oletteko jo löytäneet sen naisen ruumiin?" kysyin ajatuksissani.

"Mitä?" joku tiukkasi. Havahduin ja nostin katseeni. Ivera katsoi minua suu viivaksi puristettuna ja kaikki muut näyttivät epäileväisiltä.

"Voimmeko luottaa häneen, jos hän on murhannut ihmisiä? Siis luottaa häneen niin, että päästäisimme hänet elämään muun väen keskelle", roteva mies kysyi.

"Niin tai päästää sen asumaan kotiini", harmaanruskeahiuksinen murisi.

"Jos emme voi luottaa häneen, heitämme hänet vain oman väkensä surmattavaksi", Ivera sanoi kylmänrauhallisena. Mulkaisin häntä taas.

Nuo Kaartin jäsenet väittelivät hyvän aikaa, ja minä seurasin vain sivusta, kunnes Ivera nosti minut pystympään ja viittasi oven suuntaan.

"Me lähdetään nyt. Sä saat myöhemmin kertoa noille jäärille lisää, mutta nyt sä näytät sen verran paljon siltä, että pyörryt kohta", hän sanoi minulle ja talutti minut oven suuntaan vilkaisten vielä pöydän ääressä olevia tutkimattomalla ilmeellä.

Hän oikeasti veisi minut kotiinsa asumaan. Nyt en ikinä pääsisi hänestä eroon. En ainakaan niin pitkään aikaan, että pääsisin lähtemään kaupungista ikuisiksi ajoiksi. Ei Schan minua maailman ääriin seuraisi, joten ennemmin tai myöhemmin hän jättäisi minut rauhaan.