Viattoman Tytön Varjo

Luku 8 - Viimeinen päivä

Vankilapäivä kaksi oli koittanut jo tunteja sitten. Makasin sellissäni. Minun oli pitänyt kokeilla, toteuttaisiko Ivera uhkauksensa roikottaa minut kattoon. Olin vääntäytynyt kahleista irti, vaikka se oli haastavaa kireämmillä kahleilla. Minulla oli ollut elämässäni aikaa harjoitella niin paljon, että minulla oli tekniikka päästä lähes kaikista kahleista. Siihen liittyi ainakin peukalon vääntäminen lähes paikoiltaan ja käsiin ruhjeiden hankkiminen. Kun olin viimein vapautunut kahleista, Ivera ei tavallaan ollut toteuttanut uhkaustaan. Hän oli nimittäin kiinnittänyt kahleet todella tiukasti sängyn päätyyn.

Kim seurasi kaltereiden luota sitä, kun taitoin jalkojani alleni ja yritin vetää käteni irti kahleista uudestaan ja uudestaan. Kieltämättä se sattui, mutta halusin silti irtautua niistä ruosteenhajuisista, ihottumaa aiheuttavista metallirinkuloista.

"Hei, Kimkö se oli? Kutsutko Iveran tänne? Mulla on tylsää", pyysin ja katsoin Kimiä silmissäni leikkisä pilke. Hän katsoi minua turhautuneena ja huokaisi.

"Kuten olen sanonut jo ainakin tuhat kertaa, neiti Veckerlend on nyt partioimassa." Hän lisäsi hiljaa itsekseen: "Ja pian joku muu tulee onneksi vahtimaan sua."

Katsoin Kimiä silmiin ja ryskytin kahleita kasvoillani mahdollisimman ärsyttävä ilme. Ivera ei ollut paikalla, joten Kim saisi kuunnella minua.

"Tiedätkö mikä on kivaa vankina olemisessa?" kysyin, enkä odottanut vastausta, "Se, ettei tämän alemmas voi päästä. Ainoa suunta on siis ylös tai kuolemaan... mikä sekin taitaa olla ylös kun miettii, mitä hengille tapahtuu. Kun nehän ovat vapaita. Joten mähän voin suhtautua tähän todella iloisesti. Tiedäthän", keksin mahdollisimman venytetyn vastauksen.

"Tiedätkö mikä on pahinta työssäni?" Kim murahti. Hymyilin mahdollisimman leveästi ja kallistin päätäni.

"No?"

"Sun vahtiminen."

Hymyni muuttui virneeksi ja myhäilin tyytyväisenä. Nyt Kimkin oli lähtenyt mukaan.

"Onnittelut, sä olet toinen ihminen, joka on koskaan pitänyt mua vankina... Tai oikeastaan Iverahan mut nytkin vangitsi, mutta sä saat kunnian vahtia mua."

"En tiedä, onko se onnittelujen paikka", Kim mutisi ja oli lähdössä taas käytävää pitkin. Ilmeisesti sen alkupäässä oli vangittuna joku vanha mies, sillä kuulin toisinaan kovaäänistä mylvimistä ja kiroamista ja kaltereiden rytinää.

"Älä nyt vielä lähde!" ulvaisin hänen peräänsä.

"Ei sinua kukaan jaksa viittä minuuttia pidempään", Kim vastasi.

"Ai? Musta tuntuu, että sä olet jaksanut mua jo toista tuntia."

"No, mitta tuli täyteen."

Heti kun Kim oli mennyt kauemmas sellistä, jatkoin käsirautojen riuhtomista. Käteni olivat ruhjeilla ja voimani alkoivat olla vähissä, mutta uskoin, että kohta käteni vapautuisivat, käsiraudat pettäisivät tai sänky pettäisi - tai käteni irtoaisivat. Oli miten oli, vapautuisin varmasti pian.

Kuulin jonkun tulevan käytävään

"Vihdoin! Tämä vuoro on ollut kidutusta tuon kakaran kanssa", Kim kuului huokaavan.

"Itse olet kakara!" huusin mahdollisimman lujaa.

"Enköhän minä saa sen hiljaiseksi", pojan ääni kuului sanovan.

"Onnea", Kim huikkasi ennen kuin puuovi kävi jälleen ja ilmeisesti Kim oli poissa. Kuuntelin, kuinka rauhalliset askeleet kulkivat käytävää pitkin. Toisen päädyn vanhus huusi jälleen jotain. Hän puhui varmaan jotain toista kieltä, sillä en saanut sanoista ollenkaan selvää. Kuului kaltereiden kolahdus. Kenties vanginvartija potkaisi niitä. Askeleet jatkoivat eteenpäin käytävässä, kunnes näkyviin tuli poika, tai nuori mies, joka näytti silmäänpistävästi siltä Iveran kaverilta, Liamilta. Hänellä oli vain lyhyemmät hiukset joissa ei ollut vihreää viivaa ja hän oli vanhempi, ehkä juuri ja juuri parikymppinen. Rypistin otsaani ja riuhtaisin taas itseäni. Ivera oli kiinnittänyt kahleet niin, etten pystynyt nousemaan istumaan.