Viattoman Tytön Varjo

Luku 32 - Ajatukset

Heräsin pahoinvoivana ja kun nousin istumaan, sängyn viereen polvistunut Ivera nosti katseensa ja antoi minulle astian, johon tyhjensin vatsani, jossa oli silkkaa vettä jota en muistanut juoneeni.

Kaaduin jälleen sängylle ja Ivera alkoi silittämään hiuksiani. En välittänyt. En jaksanut välittää. Eikä se ehkä oikeasti haitannut, halusin vain leikkiä, että se haittasi.

"Pyk odotti tunnin valvomassa sua ennen kuin lähti hävittämään sen miehen ruumista", Ivera kertoi pehmeällä äänellä ja pyyhkäisi varmasti levinnyttä tummaa meikkiä naamastani. Näytin varmaankin enää tavalliselta likaiselta itseltäni, jolla näytti olevan tomua poskissa.

Tajusin Iveran otteen hiuksistani muuttuneen. Hänen sormensa taipuivat koukkuun. Vilkaisin hänen kasvojaan nähdäkseni, mikä oli vialla. Iveran poskea pitkin valui kyynel ja hänen huulensa värisi.

"Se antoi drinkin. Mä luulin sen olleen vain hyvän tahdon ele, mutta sen jälkeen kaikki sumeni ja mä vain tajusin sen vieneen mut pihalle ja avaavan nappejani. Kun tajusin, mitä se aikoi, toimin vaistolla... Niin mä en osannut toimia viimeksi", tiesin, mitä Ivera tarkoitti. Minun kävi häntä sääliksi. "Mä olin silloin vain kahdeksan. Ne miehet tarjosivat karkkia ja mä olin typerä ja otin vastaan niin paljon karkkia kuin suinkin. Ei tarvinnut edes kunnollisia valheita ennen kuin ne olivat saaneet mut muualle, pois katseista. Ne eivät empineet. Ne vain raiskasivat mut kuin minkä tahansa siihen suostuneen naisen. Ei niitä kiinnostanut, että mä olin lapsi", hänen äänensä oli täynnä pelkoa, katkeruutta, kostonhimoa, surua ja kaikkea, mikä sai hänet tärisemään.

Tuijotin Iveraa sanomatta sanaakaan. En osannut sanoa mitään. Yllättävää kyllä, tunsin silmitöntä vihaa hänen puolestaan.

"Hyvä että sä tapoit sen saastan", murahdin lopulta. Ivera tuhahti aluksi tavalla, jota en ymmärtänyt. Kun hän alkoi tuhisemaan enemmän, ymmärsin hänen nauravan.

Kampesin itseni istumaan ja katsoin Iveraa, jonka silmänympärykset olivat punaiset, mutta joka nauraa hekotti istuessaan lattialla.

"Sä annat huonoja vaikutteita", hän sanoi. Liikautin kulmiani. Hän nousi seisomaan venytellen. "Mun pitää mennä. Tiedäthän, kostamaan Schanille - kyllä mä tiedän, että se myrkytti sut", hän sanoi ja lähti oven suuntaan. Jokin hänen käytöksessään oli kummallista, kuin hän olisi suunnitellut tai salannut jotakin. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja useamman sekunnin kuluttua hän kääntyi, harppoi luokseni ja seisahtui ihan lähelleni laittaen kätensä leukani alle.

"Siis todella huonoja", hän sihahti virnistäen pienesti silmissään leikkisä pilke. Sitten Ivera suuteli minua. Se ei ollut samanlainen kiusaava suudelma, kuin hänen kellarissaan viikkoja sitten. Siinä oli todellista halua ja se oli vaativampi.

Olin todella häkeltynyt. Olisin luullut sen olevan taas Iveran tapoja härnätä minua, ellen olisi tiennyt paremmin. Pystyin aistimaan Iverasta, että hän todella oli halunnut tehdä sen. Se sai minut yhä vain hämmentyneemmäksi. Se suorastaan sattui. Joku todella välitti minusta niin paljon, että antoi anteeksi kaiken, mitä olin tehnyt. Kaikki kävi järkeen Iveran käytöksestä. Kun olimme tavanneet, hän oli aina härnännyt minua. Ihan alusta asti. Myöhemmin hän oli alkanut todella suojelemaan minua ja nyt yhtäkkiä hän oli lopettanut sen kaiken ja pitänyt välillä etäisyyttä. Hän tiesi, kuinka hyvin kiinnitän huomiota pieniin eleisiin ja oli tiennyt minun tajuavan, miten hän minusta ajatteli, jos jatkaisi samaan tapaan.

Kun Ivera astui kauemmas, hän vain vilkaisi silmiäni ja kääntyi virnistäen, ennen kuin hän lähti huoneesta. Kuka tahansa muu olisi jäänyt paikoilleen ja selitellyt tekoaan nolona, mutta Ivera oli tarpeeksi omahyväinen ja itsevarma lähteäkseen virnuillen.

Istuin pitkään Pykin huoneessa sängyllä. Ihan turhan pitkään. Sen jälkeen uskoin keränneeni tarpeeksi voimia ja vilkaisin itseäni peilistä ennen kuin lähdin käytävään. En näyttänyt mitenkään erityisen riutuneelta, kunhan vain pyyhkäisin hieman hiuksiani sivuun. Kello oli vasta neljä yöllä. Juhlat jatkuisivat aamuun asti ja minun oli pakko saada ruokaa - ja vähän alkoholia, vaikken sitä ole koskaan tykännyt juoda ihan vain siksi, että humalaiset murhaajat eivät ole koskaan olleet mielestäni mukava näky. Silti halusin kerrankin sotkea pääni, jotta minun ei täytyisi ajatella kaikkea tapahtunutta.