Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 6 -sähköisku

•J o e l•

Torstai tuntuu kuluvan tuskallisen hitaasti. Ihan kuin en aina muutenkin odottaisi koulupäivän loppumista, mutta erityisesti nyt. En sitä opiskelua. Joonasta... En sillä tavalla! Se vaikuttaa mukavalta ja on oikeestaan ainut meiän luokkalainen, joka ei oo mun kans vaan siks, että haluais multa jotain. Tai mistä mä sen tiiän vielä. Joonas on uus nii se tuskin tietää musta mitää. Kerranki joku, joka ei oota et sponssaan sille juomia ja hankin sille läheisyyttä mun omalla karismalla. Joonas on toisaalta liian kiltti lähteen juomaan viikonloppuna ja pitää hauskaa, mikä nyt tietenki on vähän tylsää.

Viimeisellä tunnilla on fysiikkaa. Ollaan fysiikassa ja kemiassa samoissa ryhmissä kuin matikassakin. Eli saisin olla Joonaksen kanssa myös näillä tunneilla. Se sattuu nyt vaan oleen terkkarilla tai jossain. En ihan kuunnellu mitä se sano, mut ei se tunnilla ainakaan oo niin vähän tylsät 60 minuuttia edessä.

Tunnin jälkeen etsin Joonasta käytävältä, mutta tuota hattaramaista, vaaleaa hiuspehkoa ei näkynyt missään. Ehkä se lähti jo kotiin. Nähdäänhän me illalla kumminkin, jos Joonas siis vain muistaa luvanneensa tulla mun luo tänään. Lähden ajamaan kotiin mopolla huikaten vielä heipat jätkille.

"moi. ootko kotona?" Joonas kysyy puhelimeen vastatessani. Oon ehtinyt olla kotona jo hyvän tovin ja tämän ajan oon käyttänyt hyödykseni katsellen leffaa.
"joo oon. osaatko tänne?" vastaan.
"enköhän. soitan uuestaa jos en osaakkaa" tuo sanoo huolettomasti silti pieni hermostuneisuuden sävy äänessään.
"okei. heippa" vastaan ja suljen puhelun Joonaksen sanottua myös heipat. Perhoset vatsassani kokeilevat jostain syystä sipiään, jos niillä voisi lepatella taas ympäriinsä. Tuttu tunne ihastuessa. Ja näköjään myös muissa tilanteissa, enhän mä nyt Joonakseen oo ihastunu.

Oon ilmeisesti aika keskittynyt leffaan, - sattuu olemaan mulle aika harvinaista kiitos adhd:n - kun joku koputtaa ulko-oveen. Hengitän sisään ja ulos kuin opettelisin hengittämään uudestaan ja harpon ovelle päästämään Joonaksen sisälle. Raukka. Varmaan kastui tuossa sateessa. Suomen kevät ja ihana sää, yhtäkkiä tulee vettä, vaikka juuri oli kirkas taivas.

"ethän sä nyt ees keskity" Joonas tokaisee jo vaikka kuinka monennetta kertaa viimeisen tunnin sisään. Se yrittää selittää jotain hyvin kyseenalaisen näköisiä matikan yhtälöitä, joista en ymmärrä tuon taivaallista. Keskittyminen huitelee kaikkialla muualla kuin kirjainten ja nukeroiden epämääräisissä lausekkeissa. Ulkona lentää vuoren kokoinen lokki (onneksi tuo karmiva otus ei pääse sisään) ja pöydän alla on pölyhiukkanen. Ai, ja tosiaan sukkani pohjassa on reikä.

Oon saanut komeat kolme tehtävää tehtyä sinä aikana, kun Joonas on täällä ollut. Ihan hyvin siihen nähden, etten ole varmaan koko yläasteen aikana tehnyt tehtäviä kotona saatika ymmärtänyt niitä. Vaihdan asentoa ja hipaisen Joonaksen kättä, joka lepää lattialla välissämme. Kylmät väreet kulkevat kehoni läpi kuin sähköisku. Mitä just tapahtu?

"pitäiskö mun useemmin yrittää opettaa sua?" Joonas kysyy, mutta sanat vain kaikuvat päässäni. "Joel?" se toistaa nimeni ja tajuan kääntää pääni.
"sori mitä sä sanoit?" soperran ja käännän pääni takaisin telkkarissa tällä hetkellä pyörivään sarjaan.
"nii et pitäiskö mun opettaa sua myöhemminki? tai niinku uudestaan" se toistaa.
"jos sä jaksat tätä toivotonta oppimista" naurahdan varovasti. Sitähän tämä todellakin on.
"jaksan jaksan. saithan sä, mitä, kolme tehtävää tehtyä. hyvä alku" Joonas vastaa ja kääntää päänsä mun suuntaan. Sivusilmällä huomaan tuon hymyilevän, joten käännän omankin katseeni ja hymyilen. Lämmin tunne valtaa kehoni ja jokainen soluni hymyilee kanssani tuon varmastikin maailman hyväsydämisimmän pojan hymyillessä mulle.

Aivoni täyttyvät hämmennyksestä, mutta kummasti se sivuuntuu jäädessäni miettimään tuota katsekontaktia. Sen silmät on niin siniset... Tuijotan telkkaria kuitenkaan keskittymättä siihen ja mietin kuinka olisin voinut suorastaan hukkua Joonaksen silmiin.

—
sanat 552

sellasta👀