Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 32 - marttyyri

•J o o n a s•

Lukitsen itseni koulun vessaan, jotta saisin itseni rauhoittumaan. Kaikista maailman ihmisistä mä joudun samalle luokalle Joelin kanssa. Luulisi, että tuollaisesta hetken huumasta pääsisi yli, mutta ei. Minä, Joonas Porko, haikailen vieläkin näin reilun kahden kuukauden jälkeenkin sen yhden pojan perään, josta ei ole muuta kuin harmia.

Joel on yrittänyt useaan kertaan pyytää anteeksi, vaikka mä oon selvästi osoittanut ettei mua voisi vähempää kiinnostaa. Todellisuudessa mä haluaisin antaa sille anteeksi. Antaa anteeksi kaikki ne väärinkäsitykset. Kaikki tuo muiden kanssa nuoleskelu. Ihan kaikki. Haluaisin ottaa tuon anteeksipyynnön avosylin vastaan ja unohtaa ne negatiiviset jutut, hypätä sen käsivarsille ja suudella sen huulet tunnottomiksi. Miten niin mun tunteet on elossa yhä?

Mutta mä en vaan voi antaa sille anteeksi. Jos mä antaisinkin ja me päädyttäisiin jälkeen ystäviksi tai edes koulukavereiksi, mä en pääsisi siitä yli ikinä. Eikä se ole tehnyt vielä kaikkeaan sen eteen, että antaisin anteeksi. Jos se keksii jonkin tavan millä mun sydän heltyy lopullisesti, niin ehkä voin sitten harkita asiaa. Siihen se saa kyllä antaa kaikkensa.

Pahimmassa - tai mun tunteiden osalta parhaimmassa - tapauksessa me saatettaisiin kehkeytyä jonkin sortin säädöksi uudelleen. Ja mehän tiedetään kuinka siinä viimeksi kävi. Toisaalta mä en panisi pahakseni, jos me pysyttäisiinkin ystävinä. Se vaan ei ole mahdollista, ellen keksi kuinka pääsen näistä tunteista yli.

Nyt istun toista varttia matikan tunnilla jonkun random pojan vieressä. Kai sen nimi äskeisellä ryhmänohjaajan tunnillakin tuli esille, mutta en mä vaivaudu muiden nimiä muistamaan. Joel istuu jonkun tytön kanssa, Emmiköhän sen nimi oli. En tiedä mistä ne toisensa löysi. Mä en ole tyttöä koskaan aiemmin nähnyt.

Tässäkin tilanteessa mua ärsyttää Joelin sosiaalisuus. Sillä ja Emmillä näyttää riittävän puhuttavaa. Ja ylipäätään nyt on kuitenkin lukion ensimmäinen päivä ja Joelilla on seuraa. Mulla ei ole. Turhaa mä olen katkera tästä mun yksinolosta. Oon niin introvertti, että mua ei tässä universumissa saisi puhumaan tuntemattomille muuten vaan. Pakotettunakin vain hammasta purren ja äärimmäisen vittuuntuneena.

Tunnin loputtua päätän soittaa Nikolle infotakseni sille asiasta nimeltä "samalla luokalla Joelin kanssa". Lähden kävelemään kohti läheistä kauppaa, sillä minähän en ole tuonne koulun ruokalaan menossa yksin. Hullujen hommaa sellanen, sanon minä.

"arvaa vittu mitä" aloitan tervehtimättä heti Nikon vastattua.
"no moi vaan sullekki. mitä nyt?" se vastaa.
"Joel on mun kans samalla luokalla" tuhahdan kuin se olisi elämääkin suurempi vastoinkäyminen. Siltä se kieltämättä kyllä juuri nyt tuntuu...
"no sehän meni hienosti. ootteko jutellu?" Niko kysyy. Se on ollut pidemmän aikaa jo sillä kannalla, että mun pitäisi antaa Joelille anteeksi. Ei välttämättä olla sen kanssa tekemisissä, mutta ainakin lopettaa sille vihoittelu ja sen vältelly.
"se yritti puhua. mut sit mä häivyin. mä en tarvii sen selityksiä siitä kuinka perseestä se koko ihminen on" vastaan.
"sä sanoit itekki et se ei oo läpi paha jätkä. anna sille anteeks tai anna sille ees tilaisuus näyttää et se on pahoillaan. niele sun ylpeys ja unoha toi marttyyrin leikkiminen" Niko selittää. Ja mun harmikseni se on aivan oikeassa. Tästä vihoittelusta ei hyödy kukaan.
"fine. se saa sit tosissaan olla pahoillaan"

—
sanat 490

sori jos tää on vähän sekava luku

mutta kohta tapahtuuuuu...