Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 17 - päikkärit

•J o e l•

Mun piti olla hengailematta Joonaksen kanssa siinä toivossa, että se selkiyttäisi mun ajatuksia. "...läheisyydestä ja ylimääräsestä hengailista taukoa ja katot tuleeko ikävä?" Danielin sanat kaikuu mun päässä mun tuntiessa Joonaksen lämmin keho omaani vasten. En mä malttanut sanoa sille ei, kun se kysyi haluaisinko tulla käymään.

Mä myös puolivahingossa - ja jollain maailman kahdeksannella ihmeellä - sain sen suostumaan mun mukaan sinne Viljamin tyttöystävän synttäreille. Vähän jopa kadun sitä, koska ei tuo etäisyyden pitäminen tällä tavalla onnistu. Katsotaan sitten ensi viikolla. Nythän onkin vasta tiistai. Ja koko loppuviikko edessä...

"Joel?" kuulen Joonaksen kysyvän varovasti. Ainakin tuolla se keskeytti mun yliajattelun hetkeksi.
"mm?" mutisen vastaukseksi.
"onko sulla kaikki hyvin? oot jotenki tosi vaisu" se sanoo.
"on. kai" vastaan. Tosi uskottavaa, mutta en mä voi Joonakselle näistä mun ajatuksista avautua.
"varmasti? tiiäthän sä et voit kyllä kertoo mulle jos joku huolettaa?" tuo huolehtii.
"joo. kai mä oon vaan vähän väsyny" selitän.
"otetaan päikkärit. mäki voisin kyllä nukkua. haittaako jos nukun tässä?" se kysyy huolettomasti. Miksi mun ajatukset ja pää on näin sekaisin ja Joonas hymyilee kuin viimeistä päivää tuossa päälläni?
"nuku vaa" vastaan. Huomaan itsekin kuinka vaisulta vaikutan enkä usko, että Joonakselle edes meni läpi mun selitys "väsymyksestä", vaikka se antoikin asian olla.

Yhtäkkiä kuulen tasaista tuhinaa mun rintakehältä. Joonas sitten oikeasti alkoi vetää sikeitä. No eipä se haittaa, mulla vain ei nyt saa tulla mitään tarvetta nousta tai liikkua tästä minnekään. Kesken unien ei herätetä ketään. Hetken vain kuuntelen tuon tuhinaa ja päätän sitten sulkea silmäni, jos nukahtaisin myös.

Mä säpsähdän hereille kesken unien tuntiessani Joonaksen polven mun haarovälissä. Joudun purra mun alahuulta, jotten parahtaisi. Kiemurtelen varovasti Joonaksen alla yrittäen olla herättämättä sitä. Saan lopulta paremman asennon eikä se edes herännyt. Mä vaan en saa enää unta.

Annan mun katseen kiertää vuorotellen Joonaksen vaaleassa hiuspehkossa ja ympäri sen huonetta. Säikähdän, kun joku raottaa huoneen ovea. Joonaksen äidin pää pilkistää raosta ja mä tuijotan sitä kuin aaveen nähneenä. Se vain kuiskaa anteeksipyynnöt ja lähtee hymyillen huoneesta. Mun kasvot muistuttaa tällä hetkellä varmasti enemmän tomaattia kuin mun kasvoja normaalisti.

"mikä sulle tuli?" Joonas naurahtaa unisena hetken kuluttua. Mä ravistan päätäni ja käännän katseeni tuon aina niin tuikkiviin silmiin.
"sun äiti kävi tos" sanon ja yskäisen sitten käheyden pois.
"mitä sit?" se kysyy. Ai mitäkö? Sen poika makaa sylikkäin jonku toisen pojan kanssa keskellä kirkasta päivää! Mun äiti ainakin saisi pahemman luokan hepulin, kun sylissä ei olisikaan tyttö.
"emmä tiiä" mutisen vastaukseksi. Joonas hymähtää ja laskee päänsä takaisin mun rintakehälle. Heräsiköhän se mun sydämen hulluun takomiseen? Kieltämättä mä kyllä säikähdin aika paljon sen äidin yhtäkkistä katsetta.

"mun pitäis alkaa lähtee jo kotiin" sanon Joonaksen saatua hetki kiehnätä mua vasten.
"nytkö jo? etkö sä vois jäädä yöksi?" se marisee ja silittelee sormenpäillään mun poskea ja leukalinjaa.
"emmä ehkä tänää. mä haluaisin kyllä" vastaan. Oikeasti mä haluankin kotiin. Haluan yrittää ottaa etäisyyttä Joonaksesta. Tuntuu, että tää koko ajan yhdessä hengailu sekoittaa mun ajatuksia vaan entisestään.

"nähdäänhän me huomenna?" Joonas kysyy ujosti nojaillessaan eteisen kaappiin mun pukiessa kenkiä jalkaan.
"juuh" henkäisen. Ajattelin kyllä, että lintsaisin loppuviikon vältelläkseni Joonasta helpommin. Tuntuu pahalta ajatella näin.
"okei" se sanoo ja halaa mua. "heippa"
"heippa Joonas" vastaan ja käännyn ulko-ovelle. Astelen ulos lämmenneeseen toukokuun ilmaan vetäen keuhkoni niin täyteen kuin onnistun. Ehkä tämä tästä...

—
sanat 536

älkää jooko syökö mua sit ku näätte mitä mä oon tähän kirjaan suunnitellu

ja hei kiitos 1k lukukerroista <3